"Ah!" — — — sanoi kuningatar karulla, hämmästyneellä äänellään ja nähtävästi liikutettuna. — — — "Se on hyvä, lapseni; sen on hyvä — — — Papeetessa menisit sinä hyvin pian hukkaan — — —"
"Niin, lapsikulta", sanoi hän. "Sitä lähtöä ei saa lykätä tuonnemmaksi. — Jos sinun valmistuksesi, niin kuin minä luulen, eivät vie pitkää aikaa, tahdotko lähteä jo tänä aamuna, hiukan auringon nousun jälkeen, seitsemän tienoissa, vaunuissa, joissa miniäni Moe lähtee? Moe menee Atimanaoon noustakseen siellä laivaan, joka vie hänet Raiateaan, hänen alueelleen. — Te vietätte ensi yön Maraa'ssa ja huomenaamuna te tulette Papeuririin, minne vaunut ohikulkiessaan jättävät sinut."
Rarahu hymyili kyyneltensä läpi, sillä tuo ajatus täytti hänen mielensä lapsellisella ilolla, ajatus, että pääsisi lähtemään Moe kuningattaren seurassa.
Rarahun ja Moen välillä oli salainen sielujen sukulaisuus; — omituisen onnettomina ja murtuneina oli heillä molemmilla sama luonne, sama käytöstapa ja sama viehkeys.
Rarahu vastasi, että hän olisi valmis. Pikku raukalla ei tosiaan ollut muuta mukaansa vietävää kuin muutamia erivärisiä musliinihameita — ja vanha, uskollinen harmaa kissansa — — —
Ja me sanoimme hyvästit Pomarélle puristaen koko sydämemme lämmöllä hänen vanhoja, kuninkaallisia käsiään. — Prinsessa Ariitéa, joka oli taas tullut salonkiin, saattoi meitä tanssiaispuvussa puutarhan portille saakka. Hän sanoi Rarahulle niin suloisia, lohduttavia sanoja kuin sisarelle — — — Ja me laskeuduimme rannikolle viimeistä kertaa — — —
XXXV.
Yö oli vielä aivan pimeä.
Meren rannalla seisoi koko joukko ryhmiä; kaikki hovin naiset eilisissä iltapuvuissaan olivat saattaneet Rendeerin upseereja. — Jollei olisi kuullut eräiden nuorten naisten itkevän, olisi uskonut olevansa juhlassa eikä lähtöpaikalla.
Ja siellä, hiukan ennen päivän koittoa, syleilin minä viimeistä kertaa pikku armastani.