XII.
Mutta yöllä, kun minä taas olin yksin hiljaisuudessa ja pimeydessä, heittäytyi ylleni synkkä uni, kamala näky, joka ei johtunut unesta, eikä valvonnasta — yksi noita haamuja, jotka aukaisevat lepakon siipensä sairaitten vuoteen ääressä, tai istuutuvat rikoksen tekijöiden läähättävälle rinnalle — — —
Natuaea. (Hämärä, öinen näky.)
Tuolla kaukana, alapuolella, hyvin kaukana Euroopasta — — — kohotteli Bora-Boran suuri kallio pelottavaa huippuaan kohti unien harmaata, hämärää taivasta — — —
Saavuin sinne mustalla laivalla, joka liukui ääneti liikkumatonta meren pintaa pitkin, ja mikään tuuli ei sitä vienyt ja se kulki sentään. — — — Aivan lähellä, aivan lähellä maata, mustain ryteikköjen alla, jotka muistuttivat suuria puita, kosketti laiva korallirannikkoa ja pysähtyi — — — Oli yö, ja minä seisoin hiljaa liikkumattomana paikallani odotellen päivää, silmät maahan painuneina, kuvaamattoman kauhun vallassa.
— — — Viimein nousi aurinko, suuri, kalpea niin kalpea aurinko, että sitä olisi voinut sanoa taivaan merkiksi, joka ilmoittaa ihmisille ajan katoamisen, kaamea meteori, lopullisen kaaoksen edelläkävijä, suuri, kuollut aurinko.
Bora-Bora valkeni valjun väriseksi; silloin saatoin minä erottaa istuvia ihmisolentoja, jotka näyttivät odottavan minua, ja minä astuin rannikolle — — —
Kookospalmujen runkojen välissä, korkean, surullisen pylväikön alla, istui naisia kyyryllään maassa päät käsiin painuneina kuin kuolinvalvonnassa. He näyttivät olleen siinä ammoisista ajoista saakka — — heidän pitkät hiuksensa peittivät heidät melkein kokonaan. He olivat liikkumattomia, heidän silmänsä olivat ummessa, mutta heidän läpinäkyvien silmäluomiensa läpi saatoin erottaa minuun kiinnitetyt silmäterät — — —
Heidän keskellään lepäsi pandanusvuoteella valkea, jäykkä, inhimillinen olento. — — —
Minä lähestyin tuota nukkuvaa haamua, minä kumarruin kuolleita kasvoja kohti — — — Rarahu alkoi nauraa. — — —