"Hän oli kuolemaisillaan keuhkotautiin, ja kun hän oli ruvennut nauttimaan viinaa, paheni hänen tautinsa hyvin nopeasti.
"Eräänä päivänä — lokakuussa 1875, hän oli kai kahdeksantoistavuotias — saatiin kuulla, että hän oli lähtenyt raihnaisine kissoineen Bora-Boran saarelle kuolemaan ja siellä hän näyttää eläneen vain muutamia päiviä." — — —
XI.
Minä tunsin kuolettavan kylmyyden kohoavan sydämeeni. Verho kulki silmieni editse. — — —
Pikkuinen, kesytön armaani!
— — — Usein herätessäni yöllä näen minä hänet vielä; kaikesta huolimatta kohtaan hänen kuvansa, tuntien en tiedä mitä surumielistä hellyyttä, hämärää toivoa, joihin sekaantuu anteeksiannon ja pelastuksen ajatus — ja kaikki oli kuitenkin päättynyt lokaan, ikuisen tyhjyyden kuiluun! — — —
Minä tunsin, että kuolettava kylmyys kohosi sydämeeni. — Verho kulki silmieni editse. — — — Ja minä jäin siihen välinpitämättömänä — ja me jatkoimme yhä puheluamme Oceanian muistoista.
Ja minäkin, lamppujen iloisen valon kuvastuessa peileistä, naurun ja keskustelun iloisesti kohistessa, maljoja Englannille juotaessa ja laseja kilistellessä — minäkin otin osaa jokapäiväisyyden ja typeryyden yleiseen kuoroon ja sanoin kevyesti niin kuin hekin:
"Oceania on kaunis maa — tahitittaret hyvin suloisia. Piirteet eivät tosin ole klassillisen säännölliset, mutta niiden kauneus on erikoista, miellyttäen vielä enemmän, ja vartalon muodot antiikkiset — — Pohjaltaan epätäydellisiä naisia, joista pitää kuin hyvistä hedelmistä, raikkaasta vedestä ja kauniista kukista.
"Minä olen nähnyt Tahitin liian suloisena, liian omituisena äärimmäisen nuoruuteni taikaprisman läpi — — — Kaiken kaikkiaan: miellyttävä maa kaksikymmenvuotiaalle; mutta siihen väsyy pian, ja on parasta olla palaamatta sinne täytettyään kolmekymmentä."