— — — Seuraavana päivänä nojasi Rarahu päätänsä minun polveeni ja itki kuumia kyyneliä… Sattuman varassa metsissä kasvaneena olivat käsitykset hyvästä ja pahasta jääneet hyvin kehittymättömiksi pikku raukan sydämessä; siellä oli koko joukko omituisia, epätäydellisiä ajatuksia, jotka olivat syntyneet itsestään suurien puiden varjossa. — Nuoret, puhtaat tunteet olivat siellä kuitenkin vallalla ja niihin sekoittui myöskin muutamia kristillisiä käsitteitä, jotka hän sattumalta oli siepannut vanhojen huoltajiensa Raamatusta…
Sievistelyhalu ja persous makeisille olivat vieneet hänet oikealta tieltä, mutta minä olin varma, ehdottomasti varma siitä, ettei hän ollut antanut mitään korvaukseksi noista omituisista lahjoista, ja että pahan voi vielä parantaa kyynelillä.
Hän käsitti tehneensä jotain hyvin pahaa, hän käsitti etenkin, että hän oli saattanut minut pahoilleni — ja että minun veljeni John, tuo vakava John, kääntäisi pois hänestä siniset silmänsä…
Hän oli tunnustanut kaiken, tarinan vihreästä harsohameesta ja tarinan punaisesta pareosta. Hän itki, pikku raukka, koko sydämestään; rinta tärisi huokauksista — ja Tiahui itki myöskin, koska hän näki ystävättärensä itkevän…
Nuo kyyneleet, jotka olivat Rarahun ensimäiset hänen elinaikanaan, veivät meidän kesken siihen tulokseen, mihin kyyneleet useinkin johtavat: ne tekivät meidät yhä rakkaammiksi toisillemme. Sydän sai suuremman sijan tunteissani häntä kohtaan ja Ariitéan kuva hälveni hetkeksi…
Tuo omituinen pikku olento, joka itki polvellani Valtameren saaren metsien yksinäisyydessä, näyttäytyi nyt minulle aivan oudolta puolelta; ensikertaa tuntui hän minusta henkilöltä, ja minä aloin miettiä mikä ihastuttava nainen hänestä olisi tullut, jos muut kuin nuo vanhat alkuasukkaat olisivat päässeet hoitamaan hänen nuorta sieluaan…
XXX.
Tästä päivästä alkaen ei Rarahu enää pitänyt itseään lapsena ja lakkasi näyttäytymästä paljain rinnoin päivän valossa…
Arkipäivinäkin alkoi hän käyttää hameita ja palmikoida pitkää tukkaansa…