Mata revan nimen oli Rarahu antanut minulle, koska hän ei ollenkaan voinut sietää Loti nimeä, jonka minä olin saanut Faïmanalta tai Ariitéalta. — Mata tarkoittaa oikeastaan silmää; maorit nimittävät ihmisiä silmien mukaan ja sillä perusteella annetut nimet ovat yleensä hyvin onnistuneita…
Plumketia sanottiin esim. kissansilmäksi, ( Mata-pi faré ), Brownia rotansilmäksi, ( Mata ioré ) ja Johnia sinisilmäksi, ( Mata ninamu )…
Rarahu ei tahtonut verrata minua mihinkään eläimeen, ja monen miettimisen jälkeen oli hän valinnut runollisemman nimityksen Mata-reva.
Minä kysyin neuvoa arvoisien Pipcus-munkkien sanakirjalta ja löysin seuraavaa:
— — — Reva, taivaankansi — rotko, syvänne, salaperäisyys…
XXXII.
Loti'n päiväkirjasta.
Tunnit, päivät, kuukaudet menivät menojaan tässä maassa aivan toisin kuin muualla, aika hävisi jäljettömästi ikuisen kesän yksitoikkoisuuteen. — On kuin olisi rauhan ja liikkumattomuuden ilmapiirissä, missä maan levottomuutta ei enää ole olemassa…
Oi! mitä ihania hetkiä, oi! mitä suloisia, viileitä kesäpäiviä vietimmekin jokapäivä Fataua-puron rannalla tässä varjokkaassa, tuntemattomassa metsikössä, joka oli Rarahun ja Tiahuin koti. — Puro virtasi hiljalleen eteenpäin sileitten mukulakivien yli tuoden mukanaan suuret joukot silmännäkemättömiä kaloja ja vesihyönteisiä. — Maan peittivät hienot ruoholajit, ja niistä nousi tuoksu, joka muistutti heinäntuoksua Euroopassa, kauniissa kesäkuussa; harvinainen tuoksu, jota mainittiin yhdellä ainoalla tahitilaisella sanalla: pumiraira, joka tarkoittaa vienoa heinänhajua. Ilma oli täynnänsä troopillisia höyryjä, joiden joukossa voimakkainna vallitsi keskipäivän auringon lämmittämien oranssien tuoksu. Ei mikään häirinnyt tuota valtavaa äänettömyyttä keskipäivän aikana Oceaniassa. Pienet sisiliskot, siniset kuin turkoosi, tunsivat olevansa turvassa meidän liikkumattomuutemme vuoksi ja niitä vilisi ympärillämme mustien, suurien, violettisilmäisten perhosten saattamina. Kuului vain veden hiljainen kohina, hyönteisten hieno hyrinä ja silloin tällöin läpikypsän guavehedelmän putoaminen, joka maata vasten särkyessään levitti mansikan hajua…
… Ja kun päivä oli loppumaisillaan ja aurinko jo oli alentunut taivaanrannalle heittäen hehkuvan kultaisia säteitään puiden oksille, palasi Rarahu minun kanssani yksinäiseen majaansa metsässä. — Molemmat hänen vanhat sukulaisensa olivat aina Saapuvilla istuen kyyryssä jäykkinä ja vakavina pandanusmökkinsä edustalla ja katsellen meidän tuloamme. — Jonkunlainen mystillinen hymy, huolettoman hyväntahtoisuuden ilme, valaisi hetkeksi heidän sammuneita kasvojaan.