"Tiedätkö, kuka se oli?" sanoi hän salaperäisesti. "Oi! Mutta älä puhu siitä kellekään, Loti… se oli Tamatoa!"
Muutamia päiviä sen jälkeen päästettiin Tamatoa virallisesti vapauteen, sillä ehdolla, ettei hän loittonisi palatsista. Minulla oli usein tilaisuus puhutella häntä ja puristaa hänen kättänsä…
Sitä kesti siksi, kun hän karkasi ja tappoi naisen ja kaksi lasta protestanttisen lähetyssaarnaajan puutarhassa, ja teki samana päivänä joukon sellaisia verisiä hirmutöitä, ettei niistä voisi kirjoittaa latinaksikaan…
XXXV.
… Kukapa osaisi sanoa, missä jonkun maan viehätys piilee? Kukapa taitaisi tajuta tuon sisäisen tutunomaisuuden, tuon määrittelemättömän sävyn, mitä ei mikään inhimillisissä kielissä ilmaise?…
Tahitin viehkeydessä on paljon tuota outoa surumielisyyttä, joka painaa kaikkia Valtameren saaria -eristetty asema Tyynenmeren äärettömyydessä — mereltä puhaltava tuuli — hyökyaaltojen kohina — varjojen syvyys — noiden maorilaisten karkea ja suruinen ääni, jotka kiertelevät laulellen hämmästyttävän korkeiden, valkoisten ja hoikkien kokospalmujen runkojen keskellä…
Kuluttaa itseään etsimällä, tajuntaan pyrkimällä, ilmaisumuotoa hakemalla… Turha vaiva — tuo jokin pujahtaa pois ja pysyy käsittämättömänä…
Olen kirjoittanut Tahitista monta pitkää sivua; niissä on yksityiskohtia pienimpienkin taimien ulkonäköön — sammalien erikoispiirteihin saakka…
Luettakoonpa tuo kaikki parhaimmalla tahdolla maailmassa — onko sitten päästy ymmärtämään? Varmasti ei…
Ja sitten: onko lukemisen loputtua kuultu yöllä, Polynesian koralleista valkeilla rannikoilla, onko kuultu, yöllä, vivon[kaislahuilun] surullisen äänen soivan metsien pimennoista tai näkinkenkätorvien kaukana mylvivän?