Minulta ei puutu muuta kuin sinun läsnäolosi, veli, että oloni Taravaossa olisi täysin viehättävä. Papeeten ympäristöistä et voi saada käsitystäkään tästä tuntemattomasta seudusta, jonka nimi on Taravaon niemi: rauhaisa, varjoinen, lumoava nurkka — jättiläismäisine oranssimetsineen, joiden hedelmät ja kukat kauttaaltaan kattavat ihanan maaperän, tuoksuvien ruohojen ja punaisten kukkien alla.
Sinne tänne on siroiteltu sitruunanpuisia majoja, missä muinaiset maorit liikkumattomina elävät; siellä on säilynyt alkuasukkaiden vanha vierasvaraisuus: hedelmäateriat vihreistä oksista ja kukista palmikoitujen katosten alla, musiikki, ruokopillien valittavat unisoonot, himéné -kuorot, laulut ja tanssit.
Minä asun yksin yksinäisessä, pylväiden varaan rakennetussa majassa meren ja korallien yläpuolella. Valkeasta mattovuoteestani näen minä hiukan kumartuessani allani liikkuvan kokonaisen pienen erikoismaailman, ja se on korallien maa. Valkoisten tai ruusunpunaisten haarojen keskellä, merikasvien monimutkaisten oksikkojen välissä liikkuu tuhansia pikku kaloja, joitten värejä voi verrata ainoastaan kolibrien tai jalokivien hohtoon: sinipunervaa, heleän vihreää, kuvaamattoman sinistä — ja koko joukko pieniä, kaikissa taivaankaaren väreissä säteileviä olentoja, jotka ovat kaiken muun, paitsi kalan muotoisia… Päivällä, ruokalevon rauhaisina tunteina, ihailen minä mietteihini vaipuneena kaikkea tuota, jota luonnontutkijat ja huomioidentekijätkään tuskin tuntevat.
Yöllä ahdistaa sydäntäni hiukan tässä Robinsonmaisessa yksinäisyydessä. — Kun tuuli vinkuu ulkona, kun meri kaiuttaa pimeässä suurta, synkkää ääntään, silloin tunnen minä kuin yksinäisyyden hätää, täällä, tämän kaukaisen saaren merellisimmällä, piiloisimmalla niemellä, — tuon Tyynen meren mittaamattomuuden, äärettömimmän maan äärettömyyksistä, joka ulottuu aivan suoraan napamantereen salaperäisille rannoille saakka.
Eräällä kaksipäiväisellä retkellä Tehaupoon päällikön kanssa sain minä nähdä tuon Vairian järven, joka herättää alkuasukkaissa taikauskoista pelkoa — Vietimme yhden yön sen rannoilla. Se on outo kolkka, jota harva ihminen on katsellut; joskus saapuu sinne joku euroopalainen uteliaisuudesta: tie on pitkä ja vaikea, ympäristö villi ja autio. — Kuvitteleppa kuollutta merta tuhannen metrin korkeudessa, hävinneenä keskustan vuorten taa, korkeiden ja jäyhien kallioiden häiritessä sen ympärillä terävillä ulkopiirteillään illan kirkasta taivasta. — Syvä ja kylmä vesi, jota mikään ei elähytä: ei tuulen puuska, ei ääni, ei elävä olento, ei edes kalakaan… — "Muinoin", sanoi Tehaupoon päällikkö, "laskeutuivat outosukuiset tupapahut yöllä vuoristosta ja pieksivät vettä pitkillä merilokin siivillään ".
Jos sinä menet kuvernöörin luo keskiviikko-illanviettoon ja tapaat siellä prinsessa Ariitéan, sano hänelle, etten unhota häntä yksinäisyydessäni ja toivon saavani tanssia hänen kanssaan ensi viikolla kuningattaren tanssiaisissa. — Jos sinä puutarhoissa satut tapaamaan Faimanan tai Terian, voit sanoa heille minun puolestani mitä mieleesi juolahtaa…
Rakas, kulta veli, tee minulle se ilo, että menet, Fataua-purolle kertomaan terveiseni pikku Rarahulle, Apiréesta… Tee se minun puolestani, pyydän sinua; sinä olet liian hyvä ollaksesi anteeksi antamatta meille molemmille… Totta tosiaan, minä vannon rakastavani tuota pikku raukkaa kaikesta sydämestäni…
XLIII.
… Rarahu ei tiennyt mitään Taaroa -jumalasta, yhtä vähän kuin lukuisista jumalattarista hänen seurueessaan; eipä hän edes ollut kuullut puhuttavankaan näistä polynesialaisen jumalaistaruston henkilöistä. Ainoastaan kuningatar Pomaré oli kunnioituksesta rotunsa vanhoja perintätapoja kohtaan oppinut nuo muinaisten jumal'olentojen nimet säilyttäen muistissaan ammoisten aikojen omituisia legendoja.
… Mutta kaikki nuo Polynesian kielen oudot sanat, jotka olivat hämmästyttäneet minua, nuo hämäräsisältöiset, salaperäiset sanat, joilla ei ole vastinetta meidän euroopalaisissa kielissämme, olivat tuttuja Rarahulle ja hän käytti niitä tai selitti niitä minulle harvinaisen, kummallisen runollisesti.