"Jos sinä jäisit useammin Apiréehen yöksi", sanoi hän minulle, "oppisit sinä minun seurassani paljon nopeammin koko joukon sanoja, joita Papeetessa asuvat tytöt eivät tiedä. Kun olemme olleet yhteisen pelon vallassa, opettaisin minä sinulle Tupapahuista hyvin pelottavia asioita, joita sinä et tiedä…"
Ja maorinkielessä on tosiaan paljon sanoja ja kuvia, jotka käyvät ymmärrettäviksi vasta ajan pitkään, kun on elänyt alkuasukasten kanssa öisissä metsissä kuunnellen tuulen ja meren voihkinaa, korva tarkaten kaikkia luonnon salaperäisiä ääniä.
XLIV.
… Tahitin metsissä ei koskaan kuule minkäänlaista linnunlaulua; maorien korvat eivät tunne tuota naivia soitantoa, mikä muissa ilmanaloissa täyttää metsät ilolla ja elämällä.
Tuon synkän varjon alla, köynnöskasvien ja kanervien keskellä, ei mikään lennä, ei mikään liiku, siellä on aina sama outo hiljaisuus, joka tuntuu vallitsevan alkuasukkaiden surumielisessä mielikuvituksessakin.
Vuorenrotkoissa näkee vain liitelevän pelottavissa korkeuksissa phaetonin, pienen valkoisen linnun, jonka pyrstössä on pitkä valkea tai vaaleanpunainen sulka.
Päälliköt kiinnittivät ennen hiuksiinsa sulkatöyhdön; ja heiltä vaadittiinkin paljon aikaa ja kestävyyttä saadakseen kokoon tuollaisen ylimyksellisen koristeen…
XLV.
Määrittelemättömiä.
Meidän inhimillisellä luonto-raukallamme on eräitä tarpeita, jotka tuntuvat aiotun erikoisesti muistuttamaan meille kuinka epätäydellisiä ja aineestariippuvaisia me olemme — tarpeita, joihin sekä kuningattarien että paimentyttöjen täytyy alistua — "vartiankin, joka valvoo Louvren porttia" j.n.e.