Seuratessa hoikkien kookospalmujen alla Tahitin valkeita hietarannikoita tapaa jollain yksinäisellä paikalla sinistä äärettömyyttä kohti kohoavia, — menneitten sukupolvien ihmisten maulla valitsemilla kohdilla kuolinkumpuja, suuria korallirykelmiä siellä täällä… Ne ovat marae'ita, muinais-aikojen päälliköiden hautoja, ja tarina niiden alla lepäävistä vainajista katoaa satumaiseen, tuntemattomaan menneisyyteen, joka vallitsi ennen Polynesia-saariryhmän löytöä. — Kaikilla niillä saarilla, missä maoreja asuu, tapaa marae'ita rannikoilla. Rapa-Nui'n salaperäiset saaristolaiset koristivat nämä haudat hirveänaamaisilla, jättiläismäisillä kuvapatsailla, tahitilaiset istuttivat niiden ympärille vain rautapuuryhmiä. Rautapuu on sen seudun sypressi, sen lehvikkö on raukea; merituuli viheltää omituisesti kulkiessaan sen jäykkien oksien välitse… Nuo vuosista huolimatta valkeina, korallin hohtavina pysyneet hautakummut, joiden yli suuret, mustat puut kohoavat, loihtivat mieleen entisajan kamalan uskonnon muistoja: nehän olivat myöskin alttareita, joilla ihmisuhreja teurastettiin vainajien kunniaksi.
"Tahiti", sanoi Pomaré, "oli ainoa saari, missä kaukaisimpinakaan aikoina ei syöty uhreja pyhän toimituksen jälkeen, matkittiin vain hirmuaterian menoja. Silmät vain poistettiin kuopistaan, pantiin lautaselle ja tarjottiin kuningattarelle, — valta-aseman kamala etuoikeus." ( Pomarén suusta kuultua.)
XLIX.
Tahaapairu, Rarahun kasvatti-isä, harjoitti niin merkillistä ammattia, ettei meidän Euroopassamme, jossa on niin viljalti kaikenlaisia keksintöjä, ole varmasti vielä koskaan kuviteltu moista.
Hän oli hyvin vanha, ja se ei ole niinkään tavallista Valtameren saarilla. Sitäpaitsi oli hänellä parta, valkoinen parta, mikä siellä on vielä harvinaisempaa. Marquesassaarilla on valkoinen parta melkein olematon tuote, jota käytetään kallisarvoisten koristusten valmistamiseen eräiden päälliköiden hiuslaitteisiin ja korviin — ja siellä hoidellaan ja säilytetään huolellisesti muutamaa vanhusta tämän heidän ruumiillisen olemuksensa osan säännöllistä vuoroviljelystä varten.
Vanha Tahaapairu leikkasi kaksi kertaa vuodessa omansa, ja lähetti sen Hivao'aan, kaikkein barbaarisimpaan Marquesassaarista, missä sitä myytiin painoonsa kultaa.
L.
Rarahu katseli hyvin tarkkaavasti ja kauhuissaan pääkalloa, jota minä pidin polvillani.
Me istuimme aivan erään korallikummun huipulla, suuren rautapuun juurella. Oli ilta Papenoon kaukaisessa piirikunnassa, aurinko sukelsi hitaasti suureen, vihreään Valtamereen, luonnon hämmästyttävän hiljaisuuden keskellä.
Sinä iltana katselin minä Rarahua tavallista suuremmalla hellyydellä; oli päivä ennen lähtöä. Rendeer tulisi hetkeksi poistumaan ja käymään Marquesassaarien pohjoisryhmässä.