Rarahu oli yksin maailmassa, hyvin yksin. Hän oli päättänyt lähteä seuraavana päivänä sen pandanuskaton alta, missä hänen ijäkkäät vanhempansa juuri olivat kuolleet.
"Loti", sanoi hän niin hiljaa, että hänen suloinen äänensä soi kuin henkäys korvassani, "Loti, tahdotko että asuisimme yhdessä jossain Papeeten talossa? Me eläisimme niin kuin elivät sinun veljesi Rueri ja Taimaha, niin kuin elävät monet muut ja ovat onnellisia ja joille ei kuningattarella eikä kuvernöörillä ole mitään sanomista. Minulla ei enää ole maailmassa muita kuin sinä ja sinä et voi hyljätä minua… Tiedäthän sinä, että on olemassa sinun maalaisiasi, jotka ovat niin ihastuneet sellaiseen olotilaan, että ovat muuttuneet tahitilaisiksi ollakseen koskaan pois lähtemättä — — —"
Minä tiesin sen hyvin, tunsin täydellisesti tuon huolettomuuden ja hekuman kaikkivoivan viehätyksen, ja sen vuoksi pelkäsin minä sitä hiukan…
Sillä aikaa olivat valvojanaiset yksitellen tulleet ulos hiljaa hiipien ja olivat poistuneet Apirén polkuja pitkin. Oli hyvin myöhä…
"Mennään nyt sisälle", sanoi hän.
Pitkät, paljaat jalat näkyivät ulkoakin; me kuljimme niiden ohi tuntien molemmat saman kauhunvärähdyksen. Kuolleen luona ei enää ollut kuin yksi kyyristynyt nainen, sukulainen, joka puoli ääneen haasteli itsekseen. Hän toivotti minulle "hyvää iltaa" matalalla äänellä ja sanoi:
"A parahi oe!" (Istuudu!)
Nyt katselin minä tuota vanhusta, jonka yllä väreili alkuasukaslampun himmeä valo. — Hänen silmänsä ja suunsa olivat puoleksi auki, hänen valkoinen partansa oli kai kasvanut kuoleman jälkeen, — se oli kuin köynnöskasvi ruskean kiven ympärillä, hänen pitkät, sinisellä tatuoidut käsivartensa, jotka jo kauan olivat olleet kankeat kuin muumion, olivat jännittyneet suoriksi ruumiin molemmin puolin — Erikoisesti silmiin pistävät tässä kuolinnaamiossa olivat polyneesialaisen rodun ominaiset tunnusmerkit, sen maorilaiset omituisuudet. Koko olento oli Tupapahun ihanteellinen perikuva.
Koska Rarahu oli seurannut minun katsettani, sattuivat hänenkin silmänsä ruumiiseen; hän vavahti ja käänsi silmänsä pois. Pikku raukka taisteli pelkoa vastaan; hän tahtoi kaikissa tapauksissa pysyä sen luona, joka omalla tavallaan oli pitänyt huolta hänen lapsuudestaan. — Hän oli vilpittömästi itkenyt vanhaa Huamahinea, mutta tuo nyt jäykistyvä vanhus oli tuskin tehnyt muuta kuin antanut hänen kasvaa; hän ei ollut kiintynyt ukkoon kuin kunnioituksen ja velvollisuuden tunteilla; tuo pelottava, majassa lepäävä ruumis herätti hänessä vain ääretöntä kauhua…
Tahaapairun vanha sukulainen oli nukahtanut. — Vesi lankesi virtanaan puille ja olkikatolle omituisesti kohisten, oksien suhistessa ja kamalasti ratistessa. — Tupapahut olivat läsnä metsässä, keräytyen meidän ympärillemme katsellakseen kaikista seinänraoista tuota uutta olentoa, joka aamusta alkaen kuului heihin. Odotti joka hetki, että heidän kalmankarvaiset kätensä pistäisivät esiin pienojen välistä…