Rauhan päiviä.
Meidän päivämme kuluivat aivan hitaasti suurten kookospalmujen juurella, jotka majaamme varjostivat.
Noustiin joka aamu ylös hiukan auringon nousun jälkeen, mentiin portista kuningattaren puutarhoihin, ja siellä, palatsin purossa, mimosojen alla, uitiin hyvin kauan — ja sillä oli erikoinen viehätyksensä Tahitin puhtaan aamu-ilman raikkaudessa.
Tuo kylpy piteni tavallisesti vielä hovin naisten kanssa huolettomasti haastellessa, ja niin meni aika aina keskipäivän ateriaan saakka. Rarahun päivällinen oli aina hyvin yksinkertainen; niin kuin ennen Apiréssa tyytyi hän leipäpuun paistettuihin hedelmiin ja muutamaan sokerileivokseen, joita kiinalaiset tulivat myymään meille joka aamu.
Sitten kului suurin osa päiväämme nukkumiseen. — Ne, jotka ovat asuneet troopillisessa ilmanalassa, tuntevat keskipäivän unen hyvää tekevän, veltostuttavan vaikutuksen. — Asuntomme parvekkeen alle ripustimme me aloekuituisia riippuverkkoja ja siellä vietimme pitkiä hetkiä unelmoiden ja nukkuen sirkkojen tuudittavasti siristessä.
Iltapäivällä saapui useimmiten ystävämme Teurahi pelaamaan korttia Rarahun kanssa. — Rarahu, joka oli antanut neuvoa itselleen écartéen salaisuudet, rakasti intohimoisesti, niin kuin kaikki tahitilaiset, tuota Euroopasta tuotua peliä. Ja nuo kaksi nuorta naista viettivät tarkkaavina ja vakavina tuntikausia, istuen vastatusten matolla, noiden kahdenneljättä pienen, kirjavan kuvion täydellisissä lumoissa niiden liukuessa heidän sormiensa lomitse.
Vielä harrastimme me korallinkalastusta luodoilla. — Rarahu seurasi minua usein kanotissa näille retkille, missä me polskimme viileässä, sinisessä vedessä hakien harvinaisia koralleja tai porsliinisimpukoita. — Meidän hoitamattomassa puutarhassamme oli aina gardenia- ja oranssipensaikkojen alla näkinkenkiä kuivamassa, koralleja valkenemassa auringon paisteessa, sekoittaen monimutkaiset haarukkansa ruohoon ja punaisiin kukkiin.
Nyt me vietimme tuota eksoottista, rauhallista ja auringonpaisteista elämää, tuota tahitilaista elämää, niin kuin veljeni Rueri oli sitä muinoin viettänyt, sellaisenaan kuin minä olin aavistanut ja toivonut noissa lapsuuteni merkillisissä unelmissa, jotka lakkaamatta johtivat minut näihin kaukaisiin, aurinkoisiin maihin. — Aika kului, ja aivan hiljaa kutoutuivat ympärilleni nuo tuhannet pienet, sekavat langat, kehrättyinä kaikista Valtameren maiden viehätyksistä, jotka vähitellen muodostavat vaarallisia verkkoja, menneisyyden, isänmaan ja perheen verhoonsa peittäviä huntuja, kietoen sisäänsä lopulta niin, ettei enää pääsekään pakoon — — —
— — — Rarahu lauloi aina paljon. Hän muodosti itsekseen monenlaisia, hentoja linnunääniä; joskus vihlovia, joskus pehmeitä kuin lehtokertun, ja ne nousivat aina asteikon äärimmäisiin ääniin saakka. — Hän oli yhä Apirén _himene_kuoron tärkeimpiä jäseniä.
Metsissä vietetystä lapsuudestaan oli hän säilyttänyt taipumuksen mietiskelevään, unelmoivaan runouteen, hän muutti lauluksi alkuperäiset mielteensä, hän sepitti himeneitä, joiden hämärää, villiä sisällystä eivät euroopalaiset voisi tajuta, jos koetettaisi kääntää niitä heille. — Mutta minusta oli noissa kummallisissa lauluissa omituinen, surumielinen viehätys — etenkin silloin, kun ne hiljalleen kohosivat Oceanian keskipäivän suuresta hiljaisuudesta…