Eräänä kauniina päivänä keskellä Etelän talvea — 12 p. kesäkuuta 1872 — oli meillä suuri vastaanotto. Se oli muo faré (tupaantuliaiset). Me tarjosimme suuren amuraman, illallisen ja teetä. — Vieraiden lukumäärä oli suuri ja tilaisuuteen oli palkattu kaksi kiinalaista, jotka olivat taitavia hienojen inkiväärileivosten teossa — ja osasivat valmistaa omituisen näköisiä kohokeruokia.
Kutsuttujen joukossa oli ensiksi John, veljeni John, joka kulki sikäläisten juhlien keskellä kuin kaunis, mystillinen olento, selittämätön tahitilaisten mielestä, jotka eivät koskaan keksineet tietä hänen sydämeensä, eikä hänen vastakääntyneen puhtautensa arkaa paikkaa.
Siellä oli vielä Plumket, jota sanottiin Rémunaksi — prinssi Tuinvira, nuorin Pomarén pojista — ja pari muuta tuttua Rendeeristä. — Ja sitten koko joukko hovin nautinnonhaluisia seuranaisia: Faimana, Teria, Maramo, Raurea, Tarahu, Erere, Tauna, aina mustaan Tetuaraan saakka.
Rarahu oli unohtanut pikkutyttömäisen vihansa kaikkia noita naisia kohtaan, kun hän nyt sai talon emäntänä ottaa heidät vastaan — aivan samoin kuin Ludvig XII, Ranskan kuningas, unohti Orleansin herttuan loukkaukset.
Yksikään vieraista ei ollut jäänyt tulematta ja illalla, yhdentoista aikana, oli talo täynnä musliiniviittaisia nuoria naisia, kukkaseppeleillä koristettuina, jotka iloisesti joivat teetä, mehua ja olutta, pureskellen sokeria ja makeisia, himeneitä laulellen.
Illan kuluessa sattui hyvin valitettava tapaus englantilaisen sopivaisuuden kannalta katsoen. Rarahun iso kissa, joka oli samana aamuna tuotu Apirésta, ja joka oli varovaisuuden vuoksi suljettu kaappiin, esiintyi äkkiä pöydällä, kauhuissaan, päästäen epätoivon huutoja, kaataen kuppeja ja hypellen akkunaruutuja vasten.
Sen pieni emäntä suuteli sitä hellästi ja pisti sen jälleen kaappiin. Välikohtaus loppui siihen ja muutamaa päivää myöhemmin tuli tuosta samaisesta Turirista, täydellisesti kesyttyneenä, oikea kaupunkilaiskissa, paraiten kasvatettuja ja seuraa rakastavia.
Näiden loistavien illallisten aikana ei Rarahua enää olisi tuntenut entisekseen; hän oli puettu uuteen pukuun, kauniiseen valkomusliiniseen laahustinhameeseen, joka teki hänet vallan arvokkaan näköiseksi; hän hoiti emännän virkaa kotonaan vapaasti ja sirosti — hämmentyi hetkeksi ja punastui sitten, mutta aina hän oli viehättävä. — Minulle lausuttiin kohteliaisuuksia armaastani; naisetkin, Faimana ensimäisenä, sanoivat: " Merahi menehenehe!" (Kuinka sievä hän on!) John oli vakavahko, mutta hymyili kuitenkin hyväntahtoisesti hänelle. — Rarahu säteili onnea; nyt astui hän Papeeten nuorten naisten joukkoon; astui loistavasti, voittaen kaiken, mitä hänen lapsellinen mielikuvituksensa oli saattanut tajuta tai toivoa.
Näin astui hän iloisesti kohtalokkaan askeleen. Metsässä kasvanut pikku taimi parka, hän joutui kuin useat muutkin teennäiseen, epäterveelliseen ilmastoon, missä hän tuli näivettymään ja kuihtumaan.