Tässä onnellisessa maassa matkustetaan niin kuin kulta-aikana lie matkustettu, jos matkat olisivat keksityt niin kaukaisina aikoina.

Ei ole tarvis ottaa mukaansa aseita, ei ruokavaroja, ei rahaa; vieraanvaraisia ollaan kaikkialla, ystävällisesti ja ilmaiseksi, ja koko saarella ei ole muita vaarallisia eläimiä kuin muutamia euroopalaisia siirtolaisia; mutta nekin ovat vielä hyvin harvinaisia ja paikallistuneet melkein yksinomaan Papeeten kaupunkiin — — —

Ensimäinen pysäyspaikkamme oli Papassa, jonne saavuimme auringon laskiessa käveltyämme päiväkauden. Samaan aikaan palasivat alkuasukas-kalastajat mereltä heikoissa kylkiäispuuveneissään. Piirikunnan naiset odottelivat heitä rannalle kokoontuneina, ja meillä ei ollut muuta vaikeutta kuin valinta yösijan saadaksemme. Toinen toisensa jälkeen saapuivat hoikat venheet kookospalmujen alle; alastomat soutajat pieksivät vettä voimakkailla melan iskuilla ja soittivat meluisasti näkinkenkätorviaan kuin antiikkiset tritonit. Se oli eloisaa ja erikoista, yksinkertaista ja primitiivistä kuin kohtaus maailman ensimäisiltä vuosilta — — —

Auringon noustessa läksimme taas seuraavana aamuna matkalle. — — Seutu ympärillämme muuttui yhä suuremmoisemmaksi ja jylhemmäksi. — Me seurasimme vuoren rinteellä yksinäistä polkua, josta näki yli meren koko suunnattoman pinnan; siellä täällä mataloita saaria, jotka melkein epätodellinen kasvullisuus peitti: näöstä päättäen vedenpaisumuksen aikuisia pandanuksia, metsiä, joitten olisi luullut polveutuvan sammuneilta lias -kausilta. — Taivas raskas ja lyijyinen kuin hävitettyinä aikakausina, puoleksi verhoutunut aurinko, joka kuljetti meren pintaa pitkin kalpeita, hopeisia juovia — — —

Siellä täällä tapasimme palmupuiden alle piiloutuneita kyliä, soikeita, olkikattoisia majoja ja vakavia, kyyryssä istuvia tahitilaisia, jotka seurasivat puoliunessa ijankaikkisten unelmiensa kulkua; tatuoituja vanhuksia, sfinksikatseineen, liikkumattomia kuin kuvapatsaat; enkä tiedä mitä outoa ja kesytöntä, mikä vei mielikuvituksen tuntemattomiin maailmoihin — — —

Se on salaperäinen, tuo polyneesialaisten kansanheimojen kohtalo, heimojen, jotka näyttävät primitiivisten rotujen unohtuneilta jäännöksiltä; jotka elävät tuolla kaukana liikkumattomuudessa ja mietiskelyssä, sammuen aivan hiljaa sivistyneiden rotujen kosketuksesta, ja jotka tuleva vuosisata kai tulee huomaamaan hävinneiksi — — —

XI.

Papeurin puolivälissä, Maraan piirissä, hämmästyi ja ihastui Rarahu hetkeksi — — —

Me olimme löytäneet suuren luolan, mikä aukeni vuoren sivusta kuin kirkon portti, ja joka oli aivan täynnä pieniä lintuja. — Parvi pieniä, harmaita pääskysiä oli sisältäpäin peittänyt pesillään kallion rosoiset seinät; niitä liiteli sadottain sinne tänne hiukan hämmästyneinä meidän käynnistämme ja kiihottaen toisiaan huutamaan ja laulamaan.

Entisten aikojen tahitilaisten mielestä olivat nuo pienet olennot varue'ita, henkiä, vainajien sieluja; Rarahusta eivät ne enää olleet kuin suuri lintuparvi; hänestä, joka ei koskaan ennen ollut nähnyt niitä niin paljoa, oli se taas jotain uutta ja ihastuttavaa, ja hän olisi mielellään jäänyt sinne, haltioituneena kuuntelemaan ja jäljittelemään niitä.