Hänen maanihanteensa olisi pitänyt olla täynnä lintuja, että olisi saanut kuulla, niiden laulavan koko päivän oksien pimennossa.
XII.
Hiukan ennen kuin saavuimme Papeurin piirin alueelle, tapasimme tiellä Teharo'n ja Tiahuin, jotka tulivat meitä vastaan. Heidän ilonsa meidät kohdatessaan oli rajaton ja meluava; suuret mielenosoitukset toisensa tapaavien ystävien välillä kuuluvat täydellisesti tahitilaisten luonteeseen.
Nuo kaksi nuorta, kelpo luonnonlasta olivat vielä kuherruskuukautena ensineljänneksellä, mikä on hyvin suloista Oceaniassa niin kuin muuallakin; hyvin miellyttäviä kumpikin — ja vieraanvaraisia sanan sydämellisimmässä merkityksessä.
Heidän majansa oli puhdas ja huoliteltu; muutenkin pikkuseikkoja myöten esimerkiksi kelpaava. — Keksimme siellä meille varatun suuren vuoteen, jota peittivät valkoiset verhot ja ympäröivät alkuasukkaiden silkkiäispuun ohennetusta ja pehmitetystä kaarnasta tekemät uutimet.
Meitä juhlittiin suuremmoisesti Papeurissa ja me vietimme siellä muutamia suloisia päiviä. Mutta iltaisin oli siellä ikävää ja pimeydessä tunsin minä, mitä hyvänsä meidän iloksemme tehtiinkään, tämän maan kolkon yksinäisyyden ja viileyden. Yöllä, kun kaukaa kuului kaislapillin valittava sävel, tai näkinkenkätorven kaamea mylvinä, olin minä tietoinen isänmaani pelottavasta kaukaisuudesta ja outo tunne kouristi sydäntäni.
Tiahui piti loistavia aterioita meidän kunniaksemme, ja niihin oli koko kylä kutsuttu. Ruokalista oli hyvin erikoinen: kokonaisia heinissä paistettuja porsaita, mainioita hedelmiä jälkiruokana. Ja sitten tansseja ja ihania himene -kuoroja.
Olin tehnyt matkan tahitilaispuvussa, jalat ja sääret paljaina, puettuna vain valkoiseen paitaan ja kansalliseen pareoon. Eipä mikään estänyt, etten eräinä hetkinä olisi pitänyt itseäni alkuasukkaana ja luulinpa joskus todella olevanikin yksi heistä. Kadehdin ystäviemme Tiahuin ja Teharon rauhallista onnea. Nyt omassa ympäristössään oli Rarahu enemmän oma itsensä, paljon luonnollisempi ja viehättävämpi. — Apiré-puron pikku tyttö ilmeni taas kaikessa suloisessa naivisuudessaan, ja ensi kertaa ajattelin minä, että elämässä, hän herttaisena puolisona rinnallani, saattaisi olla voittamaton tenho, jossain hyvin piiloisassa piirikunnassa, jollain kaukaisimmista ja tuntemattomimmista saarista Pomarén valtakunnassa, kaikkien unhottamana ja maailmalle kuolleena — saadessaan pitää hänet sellaisena kuin minä häntä rakastin: ainoana, kesyttömänä, ja siihen liittyneenä kaikki se, mitä hänessä piili tuoretta ja viatonta.
XIII.
Vuosi 1872 oli Papeeten loistavimpia aikoja. Siellä ei koskaan oltu pidetty niin monia juhlia, tansseja ja amuramoja.