XX.
Illalla olimme jo saapuneet melkein Tahitin saaren keskustaan: meidän allamme piirtyivät läpinäkyvässä ilmassa vuoren kaikki vulkaaniset lohkeamat, kaikki kohopaikat; — hirmuisia basalttiselkiä läksi keskeisestä kraaterista jatkuen säteittäin hälvetäkseen rannikolle. Kaiken tuon ympärillä ääretön, sininen Valtameri; näköpiiri niin korkealla, että tuo vesipaljous yleisen näköhäiriön takia näytti meidän silmissämme omituisen ontevalta. Meren raja kulki korkeimpienkin kukkuloiden yläpuolitse, Oroena, Tahitin vuoriston jättiläinen, kohotti yksin sen yläpuolella majesteettista, synkkää huippuaan. — Kaikkialla saaren ympärillä piirtyi valkea, usvamainen vyö Tyynenmeren sinistä pintaa vasten: riuttarengas, ainaisten korallihyökyjen muodostama viiva.
Hyvin kaukana näkyivät Tubuaimanun ja Moorean saaret. Niiden sinertävien huippujen yllä liiteli pieniä, merkillisen värisiä pilviä, jotka aivan kuin riippuivat rajattomassa äärettömyydessä.
Täältä ylhäältä katselimme me, aivan kuin maahan kuulumattomina, kaikkia noita oceanialaisen luonnon suuremmoisia näkyjä. Oli niin ihmeteltävän kaunista, että me hurmaannuimme molemmat puhumattomiksi, istuen lähellä toisiamme kivillä.
"Loti", kysyi Rarahu pitkän vaitiolon jälkeen. "Mitkä ovat sinun ajatuksesi?" (E Loti, e aho ta oe manao iti?)
"Monenlaiset", vastasin minä. "Niin monenlaiset, ettet sinä voi niitä ymmärtää. Minä ajattelen, pikku ystäväni, että noille kaukaisille merille on siroiteltu yksinäisiä saaristoja; että noilla saarilla asuu salaperäinen, kohta häviöön tuomittu rotu; että sinä olet tuon primitiivisen rodun lapsia; — että korkealla eräällä näistä saarista, kaukana inhimillisistä olennoista, täydellisessä yksinäisyydessä, olen minä, vanhan maailman lapsi, maan toisella puolen syntynyt, että minä olen sinun luonasi, ja että minä rakastan sinua.
"Näetkös, Rarahu; hyvin kaukaisena aikana, ennen kuin ensimäiset ihmiset olivat syntyneet, kimmahutti Atuan peljättävä käsi merestä nämä vuoret; Tahitin saari kohosi merestä kuin myrsky, yhtä polttavana kuin tulen punertama rauta, liekkien ja savun ympäröimänä.
"Ensimäiset, näiden kauhujen jälkeen maata virkistävät sateet uursivat sen tien, jota Fataua-puro vielä tänäänkin seuraa metsissä. — Kaikki nuo suuret näköalat, joita katselet, ovat ikuisia; ne pysyvät samoina vielä vuosisatoja, kun maorien heimo on kauan sitten kadonnut, eikä enää ole kuin menneisyyden kirjoissa säilyvä kaukainen muisto."
"Yksi seikka pelottaa minua", sanoi hän, "Loti rakkaimpani ( e Loti, ta u here ). Kuinka ovat ensimäiset maorit päässeet tänne, vaikka heillä ei vieläkään ole kyllin vahvoja laivoja, joilla pääsisivät saaristonsa ulkopuolella oleviin maihin; kuinka ovat he voineet tulla tänne tuosta kaukaisesta maasta, missä, Raamatun mukaan, luotiin ensimäinen ihminen? Meidän rotumme eroaa niin paljon sinun heimostasi, että minä pelkään, sanokoot lähetyssaarnaajat mitä hyvänsä, ettei teidän Vapahtajanne olekaan tullut meidän takiamme, eikä tunnekaan meitä" — — —
Aurinko, joka kohta nousisi Euroopassa syysaamuna, aleni nopeasti taivaallamme heittäen noihin jättiläismäisiin maisemiin viimeisen kultaisen valonsa. — Suuret pilvet, jotka lepäsivät basalttirotkoissa jalkojemme alla muuttuivat oudosti vasken karvaisiksi. — Näköpiirissä paloi Moorean saari kuin hiilos korkeine, punertavine huippuineen valoa hehkuen.