Mitenkä kuvailisin tuota lumoavaa seutua, Afareahitun lahtea!
Haaveellisen näköisiä, suuria ja tummia kallioita, salaperäisiä kookospalmuja tyynen veden yli kallistuvana verhona — ja suurten puiden alla muutamia hajanaisia majoja oranssipuiden ja punervakukkaisten laakeripensaiden keskellä.
Ensi näkemältä olisi väittänyt, ettei tässä varjoisassa seudussa ollut ketään — ja kuitenkin odotti meitä koko Moorean väestö vaieten, puoleksi kätkeytyneenä vihreihin lehtiholveihin.
Noista metsistä uhosi kosteaa tuoreutta, outoa sammalen ja eksootisten kasvien hajua. Kaikki Moorean _himéné_kuorot olivat esillä istuen järjestyksessä suunnattoman suurien puiden runkojen välissä; kaikki saman piirin laulajat olivat puetut saman värisiin vaatteihin — toiset valkeihin, toiset vihreihin tai punaisiin; kaikilla naisilla oli hiuksissaan kukkia, kaikilla miehillä lehti- tai kaislaseppeleet. Muutamat ujommat tai ihmisiä karttelevat ryhmät olivat jääneet sisemmälle metsään, ja katselivat kaukaa meidän tuloamme, puoleksi piiloutuneina puiden taakse.
Kuningatar jätti Rendeerin samoilla menoilla kuin hänen tullessaankin ja tykkien jylinä kajahteli kaukana vuoristoissa.
Hän astui maihin ja kulki eteenpäin amiraalin seuraamana. — Ne ajat olivat jo menneet, jolloin maan asukkaat kantoivat häntä käsivarsillaan, etteivät hänen jalkansa koskettaisi heidän maakamaraansa; tuo vanha tapa, jonka mukaan paikka, mihin hallitsija jalallaan kosketti, tuli valtion omaisuudeksi, on jo kauan sitten unohtunut Oceaniassa.
Parikymmentä ratsastavaa keihäsmiestä, jotka muodostivat Pomarén kunniasaaton, oli rivittynyt rannikolle meitä vastaanottamaan.
Kun kuningatar tuli näkyviin, virittivät _himéné_kuorot yht'aikaa tavanmukaisen: la ora na oe, Pomaré vahine! (Ole tervehditty, kuningatar Pomaré). Ja metsät kaikuivat äänekkäistä huudoista.
Olisi luullut nousevansa jollekin noidutulle saarelle, mikä oli herännyt eloon taikasauvan iskusta.