Kaikki uskonnolliset ajatukset, kaikki kristilliset tunteet olivat häipyneet päivän mukana; kuuma ja hekumallinen pimeys verhosi taas kesyttömän saaren. Samoin kuin niinä aikoina, jolloin ensimäiset merenkulkijat olivat nimittäneet sitä uudeksi Cythereksi, oli kaikki taas viettelevää, aisteja huumaavaa ja hillitöntä intohimoa.
Ja minä olin seurannut valkotukkaista amiraalia, jättäen Rarahun tuohon hullautuneeseen väkijoukkoon.
XXXI.
Kun minä jäin yksin laivaan, nousin minä suruissani Rendeerin kannelle. Tuo tänä aamuna niin eloisa fregatti oli tyhjä ja hiljainen, mastojen ja raakojen pitkät ääriviivat piirtyivät öistä taivasta vasten, tähdet olivat sumeat, ilma tyyni ja raskas, meri liikkumaton.
Moorean vuoret kuvastelivat vedessä ylösalaisin kääntyneitä piirteitään. Kaukaa näkyivät tulet, jotka maalla valaisivat upa-upaa; karkeat, rivot laulut saapuivat tänne epäselvänä humuna patarumpujen tahdikasten iskujen säestäminä.
Kaikki yön tunnit soivat toinen toisensa jälkeen Rendeerilla unen saapumatta lopettamaan minun outoja unelmiani. Minä rakastin sydämestäni tuota pikku raukkaa; tahitilaiset sanoivat hänestä: se on Lotin pikku puoliso. Hän oli tosiaan minun pikku puolisoni; sydämelläni, aisteillani rakastin häntä paljon. Ja kuitenkin oli meidän molempien välillä syvänteitä, pelottavia aitauksia, ikuisesti suljetuita. Hän oli pieni raakalainen; meidän välillämme, jotka olimme "sama liha", oli rotujen juurellinen eriäväisyys, ensimäisten käsitteiden kaikki läpikäyvä erotus. Jos minun ajatukseni ja mielteeni olivat usein käsittämättömiä hänestä, niin olivat hänenkin minusta. Minun lapsuuteni, isänmaani ja kotilieteni, kaikki tuo pysyisi hänelle aina käsittämättömänä ja tuntemattomana. Muistan lauseen, jonka hän eräänä päivänä sanoi minulle: "Minä pelkään, ettei sama Jumala olekaan luonut meitä." Ja me olimme todella kahden aivan eristetyn ja aivan erilaisen luonnon lapsia, ja meidän sielujemme yhteys saattoi olla vain ohimenevää, epätäydellistä ja vaivanalaista.
Pikku Rarahu parka, kohta kun me olemme poistuneet kauaksi toisistamme, tulee sinusta taas pieni maorityttö, sinä pysyt tietämättömänä ja kesyttömänä, sinä kuolet kaukaisella saarellasi yksin ja unhotettuna — ja Loti ei ehkä saa tietääkään siitä.
Näköpiiriin alkoi piirtyä pieni, tuskin näkyvä viiru aavan meren puolella: se oli Tahitin saari. Taivas valkeni idässä; tulet sammuivat maalla ja lauluja ei enää kuulunut.
Minä ajattelin, että tuona erikoisen hekumallisena aamuhetkenä oli Rarahu tuolla, tanssin väsyttämänä, omaan nojaansa jääneenä. Ja se ajatus poltti minua kuin punainen rauta.