Iltapäivällä nousivat kuningatar ja prinsessat taas laivaan palatakseen Papeeteen. Kun heidät oli otettu vastaan tavanmukaisilla kunnianosoituksilla, jäin minä tarkastelemaan monilukuisia kanootteja, venheitä ja pursia, jotka toivat heidän seuruettaan. Joukko oli vielä lisääntynyt muutamilla Moorean nuorilla naisilla, joita halutti jatkaa juhlia Tahitissa.
Vihdoinkin näin Rarahun; hän oli siellä, hänkin palasi. Hän oli vaihtanut valkean tapansa vaaleanpunaiseen ja kietonut tuoreita kukkia hiuksiinsa. Ihopiirrokset näkyivät entistä selvemmin hänen kalvenneella otsallaan ja siniset renkaat olivat syventyneet hänen silmiensä ympärillä.
Hän oli epäilemättä ollut mukana upa-upassa aamuun asti, mutta nyt hän oli tuolla, hän palasi, ja enempää en minä sillä hetkellä pyytänytkään häneltä.
XXXIII.
Ylikulun aikana vallitsi kaunis, tyyni ilma.
Oli ilta. Aurinko oli juuri kadonnut. Fregatti liukui äänettömästi jättäen jälkeensä hitaita, pehmeitä aaltoja, jotka katosivat kuolemaan kauas peilityynelle merelle. Taivaalla puunsi siellä täällä suuria, tummia pilviä, jotka vivahtivat sinipunaiseen illan vaaleankeltaisessa kajastuksessa, ilmapiirin hämmästyttävässä kuulakkuudessa.
Rendeerin takaosassa erottautui ryhmä nuoria naisia sirosti merta ja maisemaa vasten. Tuon ryhmän näkö sai minut suuresti hämmästymään: Ariitéa ja Rarahu juttelivat keskenään kuin ystävykset; heidän vieressään Maramo, Faimana ja pari muuta hovinaista.
Oli puhe eräästä Rarahun sepittämästä himenestä, jonka he aikoivat laulaa yhdessä.
Ja he virittivät todella uuden, kolmiäänisen laulun, Ariitéa, Rarahu ja Maramo.
Rarahun ääni, joka väreillen kaikui ylinnä, lausui selvästi sanat, joista minulta ei jäänyt yhtään kuulematta: