Tiahui, joka oli käymässä Papeetessa, oli tullut meille asumaan kahden nuoren naissukulaisensa kanssa Papeurirista.
Hän vei minut eräänä iltana erilleen vakavin ilmein, mikä ennusti juhlallista keskustelua, ja me menimme puutarhaan istumaan vaaleanpunaisten laakeripuiden alle.
Tiahui oli hyvin viisas pikku nainen, vakavampi kuin tahitittaret tavallisesti ovat. Kaukaisessa piirissään oli hän ihastuksella kuunnellut kotimaisen lähetyssaarnaajan opetuksia ja nyt oli hänellä äsken kääntyneen palava usko. Rarahun sydämessä, josta hän osasi lukea kuin avonaisesta kirjasta, oli hän nähnyt outoja asioita:
"Loti", sanoi hän. "Rarahu nääntyy Papeetessa. Mitä tulee hänestä sinun lähdettyäsi?"
Rarahun tulevaisuus vaivasi todella sydäntäni. Luonteittemme täydellisen erilaisuuden vuoksi saatoin minä vain vaivoin käsittää sen, mitä hänessä oli ristiriitaista ja harhaanviepää. Minä ymmärsin kuitenkin, että hän oli hukassa, hukassa ruumiineen sieluineen. Se oli ehkä lisäviehätys minulle, niitten viehätys, joitten täytyy kuolla, ja enemmän kuin koskaan tunsin minä rakastavani häntä.
Kukaan ei ollut lempeämmän, rauhallisemman näköinen kuin pikku ystäväni Rarahu; melkein aina vaieten, tyynenä ja nöyränä, ei hänellä enää koskaan ollut noita entisiä lapsellisia vihanpuuskia. Hän oli kohtelias ja miellyttävä kaikkia kohtaan. Kun hän tuli meille, ja kun hänet näki istumassa parvekkeemme varjossa onnellisessa ja huolettomassa asennossa ja hymyillen kaikille maorien salaperäistä hymyä, olisi luullut, että meidän majamme ja suuret puumme varjostivat rauhallisen ja muuttumattoman onnen runoa.
Minuun nähden oli hänellä loppumattoman hellyyden hetkiä; silloin tuntui kuin olisi hänellä ollut tarve puristautua ainoaa ystäväänsä ja tukeansa vasten tässä maailmassa; näinä hetkinä sai minun lähtöni ajatus hänet vuodattamaan mykkiä kyyneleitä, ja minä ajattelin vielä tuota mieletöntä suunnitelmaa, jonka olin ennen tehnyt: jäädä ijäksi hänen luokseen.
Joskus otti hän vanhan Raamatun, jonka hän oli tuonut Apirésta; hän rukoili haltioituneena ja palava, lapsellinen usko säteili hänen silmistään.
Mutta usein eristäytyi hän myöskin minusta ja minä näin hänen huulillaan tuon saman epäilyn ja uskomattomuuden hymyn, joka oli esiintynyt ensi kertaa sinä iltana kun me palasimme Afareahitusta. Hän näytti katselevan kauas hämäryyteen, mystillisiä asioita. Oudot ajatukset palasivat hänen mieleensä hänen pienestä, raakalais-lapsuudestaan saakka; hänen odottamattomat kysymyksensä ilmaisivat hänen mielikuvituksensa hämminkiä, hänen ajatustensa sekavaa juoksua.
Hänen maoriverensä poltti hänen suonissaan; hänellä oli kuumeisia, syvästi levottomia päiviä, joitten kuluessa hän ei näyttänyt enää olevan oma itsensä. Hän oli minulle täydellisesti uskollinen, siinä merkityksessä, minkä Papeeten naiset sanalle antavat, ja joka merkitsee, että hän oli järkevä ja kylmä euroopalaisia nuoria miehiä kohtaan, mutta minä luulin tietäväni, että hänellä oli nuoria tahitilaisia rakastajia. Minä annoin anteeksi, tai en ollut näkevinäni; eihän hän ollut täydellisesti vastuunalainen, tuo pikku raukka, omasta oudon tulisesta ja intohimoisesta luonteestaan.