Hetken kuluttua tapasimme toisemme, Rarahu ja minä, rinnakkain astumassa meidän asunnollemme vievää polkua. Sama tunne oli johtanut meidät molemmat tälle tielle, jota me etenimme puhumatta niinkuin kaksi jöröttävää lasta, jotka eivät oikein tiedä kuinka lähestyä toinen toistaan.
Me avasimme ovemme, ja kun me olimme tulleet sisään, katsahdimme me toisiimme. — — —
Odotin kohtausta, moitteita tai kyyneleitä. Kaiken sen sijaan hymyili hän kääntäen pois päätään huomaamattomasti olkapäitään liikautellen, pettymyksen, katkeran surun odottamattomin ilmein.
Tuo hymy ja tuo liike kertoivat yhtäpaljon kuin hyvin pitkät puheet, ne sanoivat selvästi ja vakuuttavasti seuraavaa:
Tiesinhän minä hyvin, etten minä ollut kuin pieni, alempi olento, satunnainen lelu, jonka sinä itsellesi hankit. Teistä, valkoisista miehistä on siinä kaikki, mitä me voimme teille olla. Mutta mitä voittaisin suuttumalla? Minä olen yksin maailmassa; sinun tai jonkun muun: vähät siitä? Olen sinun rakastajattaresi, tässä on kotimme: tiedän, että sinä haluat minua vielä. Hyvä Jumala, minä jään tänne ja tässä minä olen!
Pieni, lapsellinen tyttö oli merkillisesti edistynyt elämäntuntemuksessa; kesytön lapsi oli tullut viisaammaksi kuin mestarinsa ja voitti hänet.
Minä katselin häntä vaieten, hämmästyneenä ja surullisena; minun oli häntä äärettömästi sääli. Ja minä pyysin anteeksi, melkein itkien ja peittäen hänet suudelmilla.
Hän rakasti minua vielä, hän, niin kuin rakastettaisiin yli-inhimillistä olentoa, jota tuskin saattaa aavistaa ja käsittää.
Suloisia, rauhaisia rakkaudenpäiviä seurasi vielä tätä Afareahitun kohtaustakin. Se unohtui ja aika jatkoi raukaisevaa kulkuaan.