Ja minua suretti jo, että olin tullut liikuttamaan tuota tuhkaa löytämättä sieltä muuta kuin jokapäiväisyyttä ja pettymystä.
Hän oli kuitenkin noussut seuratakseen minua. — Minä otin heitä molempia kädestä, Rarahua ja Taimahaa, ja loittonin heidän kanssaan tuosta tahitilaisjoukosta, jossa yksikään ei enää kiinnittänyt mieltäni. — — —
XXXIX.
Paljastuksia.
Yksinäisellä polulla, missä joukon kaukainen hälinä vielä kuului — puitten synkässä varjossa, pimeässä yössä — pysähtyi Taimaha ja istuutui:
"Olen väsynyt", sanoi hän hyvin uupuneena. "Sano hänelle, Rarahu, että hän puhuisi minulle täällä, minä en lähde kauemmaksi. — Onko se hänen veljensä, tuo?"
Tällä hetkellä tuli mieleeni ajatus, jota minulla ennen ei ollut:
"Eikö sinulla ja Ruerilla ollut lapsia?" kysyin minä häneltä.
"On", vastasi hän hetkisen epäröityään, mutta sentään varmalla äänellä. "On — — kaksi!" — — —
Tuon odottamattoman tunnustuksen jälkeen syntyi pitkä hiljaisuus. Minussa heräsi koko joukko outoja tunteita, surullisia, selittämättömiä vaikutelmia.