On tilanteita, joiden mieleenkäypää omituisuutta ei voi sanoilla ilmaista. — Paikan viehätys, luonnon salaperäiset vaikutukset, elävöittävät tai muuttavat muuksi tuntemamme liikutuksen, eikä enää epätäydellisestikään osaa ilmaista niitä.
XL.
Tunti sen jälkeen jätimme Taimaha ja minä Papeeten, joka jo oli vaipunut uneen. Rendeerin viimeinen ilta oli loppunut ja koko joukko laivan merimiehiä oli mennyt sisälle tahitilaisiin majoihin nuorten naisten iloisten joukkueiden ympäröiminä. Seudun yli kulki viettelyksen ja aistillisen huumauksen henkäys kuin suurten juhla-iltojen jälkeen.
Mutta minä oli syvän liikutuksen vallassa ja olin hetkeksi unohtanut Rarahunkin — — —
Hän oli palannut yksin kotiin ja odotti minua itkien pienessä, rakkaassa majassamme, jonne minun tuli palata yöllä viimeistä kertaa. — — —
Me kuljimme rinnakkain, Taimaha ja minä, me seurasimme nopein askelin Valtameren äärtä. Sade lankesi, troopillisten maiden lämmin sade. Taimaha antoi, huolettomana ja vaieten, valkoisen musliini_tapansa_ kastua sen laahatessa hiekkaa hänen takanaan.
Keskiyön tyyneydessä kuului vain meren yksitoikkoinen kohina, kun se hyökyi ulapalla koralliriuttoja vasten.
Päittemme päällä kallistelivat suuret palmupuut taipuisia runkojaan; näköpiirissä kuvastuivat Moorean saaren vuorenhuiput hämärästi Tyynen meren sinisen pinnan yläpuolella, kuun epämääräisessä, sumeassa valossa.
Minä katselin Taimahaa ja minä ihailin häntä. Hän oli pysynyt kolmestakymmenestä ikävuodestaan huolimatta maorilaisen kaunottaren täydellisenä perikuvana. Hänen mustat hiuksensa lankesivat paksuina kiharoina hänen valkealle puvulleen, hänen ruusuista ja pandanuksen lehdistä kiedottu seppeleensä teki hänet öisessä valaistuksessa kuningattaren tai jumalattaren näköiseksi.
Olin tahallani vienyt tuon naisen erään jo vanhan, puoleksi ruohojen ja köynnöksien alle hautautuneen majan ohi, sen, jossa hän ennen kuului asuneen veljeni kanssa.