Kun hän oli päättänyt tarkastelunsa hymyili hän surullisesti. Hän oli kai löytänyt kasvoistani Ruerin tuttuja piirteitä — veljesten yhdennäköisyys on oudoista silmiinpistävä silloinkin kun se on hämärää ja epätäydellistä.
Minä olin ihaillut hänen suuria silmiään, hänen kaunista, säännöllistä profiliaan ja hänen hohtavia hampaitaan, jotka hänen ihonsa vaskenväri teki vielä valkoisemmiksi. — — —
Me jatkoimme matkaamme hiljaisuudessa ja pian huomasimme me piirikunnan talot puiden mustien ryhmien seasta.
Tera Faa'a! (Nyt ollaan Faa'assa), sanoi Taimaha hymyillen. — — —
Hän vei minut erään buraomajan ovelle, joka oli kokonaan mango- ja tamariskipensaiden ja leipäpuiden peitossa.
Kaikki näyttivät nukkuvan syvässä unessa sisällä ja hän huuteli hiljalleen seinän pienojen raoista pyytäen avaamaan.
Lamppu syttyi ja paljasruumiinen vanhus ilmestyi ovelle käskien meitä viittaamalla käymään sisään.
Maja oli suuri; se oli jonkunmoinen makuuhuone, missä vanhukset nukkuivat. Kotitekoinen kookosöljylamppu heitti vain ohuen valonsäteen asuntoon valaisten tuskin noita ihmisolentoja, joiden yli meren tuuli puhalsi.
Taimaha meni mattovuoteen luo, josta hän otti lapsen ja kantoi sen minulle.
"Ei!" sanoi hän lampun luo päästyään. "Minä erehdyin. Tämä ei olekaan hän."