"Puhuiko Rueri sinulle Taimahasta?"
Taimaha elostui vähitellen puhuessaan; hänen sydämensä näytti vähitellen heräävän pitkästä unesta. — Hän ei enää ollut sama huoleton ja vaitelias olento, hän kyseli minulta liikutetulla äänellä siitä, jota hän nimitti Rueriksi, ja ilmeni minulle lopultakin sellaisena kuin olin toivonutkin, säilyttäen veljeni muiston suurella rakkaudella ja syvällä surulla — — —
Hänen mieleensä oli jäänyt minun perheestäni ja maastani tarkkoja, yksityiskohtaisia tietoja, jotka Rueri oli opettanut hänelle. Hän tiesi hyväilynimenkin, jolla minua ennen mainittiin rakkaan kotilieteni ääressä. Hän lausui sen minulle hymyillen ja johti samalla mieleeni pienen, unohtuneen tarinan aikaisimman lapsuuteni ajalta. En voi kuvata sitä vaikutusta, minkä tuo nimi ja nuo muistot tekivät minuun, kun ne olivat säilyneet tuon naisen sielussa ja kun hän kertoi ne polyneesian kielellä. — — —
Taivas oli kirkastunut. Me palasimme suuremmoisen yön vallitessa, ja tahitilaiset maisemat, kuun valaisemina, sydän-yönä, aamun kello kahteen ehtineessä hiljaisuudessa, olivat täynnä taikaa ja salaperäisyyttä.
Minä saatoin Taimahan aina sille majalle saakka, missä hän asui Papeetessa. — Tavallisesti oleskeli hän vanhan äitinsä Hapaton mökissä, Tearoan piirissä, Moorean saarella.
Erotessani hänestä puhuin minä hänelle paluuni mahdollisesta ajasta ja tahdoin saada hänet lupaamaan, että hän silloin olisi Papeetessa molempine poikineen. — Taimaha lupasi sen pyhästi, mutta kuullessaan lastensa nimet oli hän muuttunut synkäksi ja omituiseksi. Hänen viimeiset vastauksensa olivat hajanaisia tai pilkallisia, hänen sydämensä oli taas sulkeutunut. Sanoessani hänelle hyvästit, näin minä hänet sellaisena kuin tulisin tapaamaan hänet myöhemmin, käsittämättömänä ja kesyttömänä. — —
XLIV.
Kello oli noin kolme minun saapuessani rauhalliselle kadulle, missä Rarahu odotti minua ja ilmassa tuntui jo aamun kostea tuoreus. — Rarahu, joka oli istunut pimeässä, kietoi käsivartensa ympärilleni minun sisään tullessani.
Minä kerroin hänelle tuosta omituisesta yöstä pyytäen häntä pitämään omana salaisuutenaan nuo tiedot, ettei tuo kauan sitten unohtunut tarina taas joutuisi Papeeten naisten puheen aineeksi.
Oli meidän viimeinen yömme — — — ja paluun epävarmuus, ja meitä vastaisuudessa erottavien välimatkojen suuruus heitti kaiken ylle sanomattoman surumielisyyden hunnun. — — — Tänä jäähyväishetkenä näyttäytyi Rarahu hyvin suloisessa ja viehättävässä valossa; hän oli tosiaankin Lotin pikku vaimo; hän oli suloisen liikuttava rakkauden osoituksissaan ja kyyneleissään. Kaikki se, mitä puhdas, lohduton kiintymys ja loppumaton hellyys voi kuiskata tunteikkaan, viisitoistavuotiaan tytön sydämelle, sen ilmaisi hän maorikielellään oudoin elein ja kummallisin kuvin.