"Onko se minun veljeni lapsi?" kysyin häneltä äänenpainolla, jonka olisi pitänyt liikuttaa häntä sydänjuuria myöten.
"On", sanoi hän ymmärtäen että vastaus oli juhlallinen. "On, se on sinun veljesi Ruerin poika!" —
Vanha Tiatira-honui toi vaaleanpunaisen puvun vaatettaakseen hänet, mutta lapsi oli nukahtanut syliini; minä suutelin häntä hiljaa ja laskin hänet takaisin matolle. Sitten viittasin Taimahaa seuraamaan minua, ja me palasimme Papeeteen.
Kaikki tuo oli tapahtunut kuin unessa. Minulla oli tuskin ollut aikaa katsella häntä, ja kuitenkin olivat tuon lapsen piirteet painuneet mieleeni samoin kuin hyvin eloisa kuva, jonka yöllä on äkkiä havainnut, pysyy ja näyttäytyy taas uudestaan senjälkeen kun on sulkenut silmänsä.
Olin omituisen levoton ja ajatukseni olivat sekavat. Olin menettänyt kaiken käsityksen ajasta ja hetkestä. Minä pelkäsin näkeväni päivän nousevan ja saapuvani juuri parahiksi Rendeerin lähtöön voimatta palata pieneen rakkaaseen majaani, saamatta suudella Rarahua, jota en ehkä näkisikään enää. — —
XLIII.
Kun me pääsimme ulos kysyi Taimaha minulta:
"Palaatko huomenna?"
"En", sanoin minä. "Minä lähden aikaiseen aamulla Kalifornian maahan."
Hiukan sen jälkeen kysyi hän pelokkaasti: