— — — Pikku Pierre saapui eilen Plouherzeliin äitinsä, Marie Kermadecin kanssa. Yves oli kirjoittanut vaimolleen, että hän pian tekisi tuon matkan, hänen mieleensä oli äkkiä tullut ajatus, toivo, että se ehkä saisi hänen äitinsä sopimaan heidän kanssaan. Vanhus oli nimittäin, kova ja lujatahtoinen kun oli, aluksi suorastaan kieltäytynyt suostumasta heidän avioliittoonsa, oli jälkeenpäinkin osoittanut vain nurjaa mieltä, eikä lopulta ollut vastannut heidän kirjeisiinsäkään.
Hylätty vanhus parka! — — — Kolmestatoista Jumalan hänelle antamasta lapsesta oli kolme kuollut aivan pienenä. Kahdeksasta täyteen ikään ehtineestä pojasta oli meri vienyt häneltä seitsemän, seitsemän, jotka olivat hukkuneet haaksirikossa, tai niin kuin Gildas ja Goulven, mennyt ulkomaille.
Hänen tyttärensä olivat naimisissa, hajallaan. Kahdesta nuorimmasta, jotka olivat kotona, oli toinen ottanut islantilaisen, joka vei hänet Treguier'hen, ja toinen, joka oli vaipunut uskonnollisiin mietiskelyihin, oli saanut päähänsä mennä Saint-Gildas du Secours'in naisluostariin.
Jälellä oli vain aivan pieni, Goulven'in hylkäämä lapsi! Ah, häntä oli mummo ruvennut rakastamaan — lehtolasta, mutta sentään viimeistä pirstaletta sen pitkän haaksirikon, joka oli vienyt häneltä kaikki muut, toisen toisensa jälkeen. Pikkuinen kävi mielellään katsomassa vuoksen nousua, merivesi-järven rannalla. Häntä oli kyllä kielletty. Mutta eräänä päivänä oli hän mennyt aivan yksin ja häntä ei enää kuulunutkaan takaisin. Seuraava nousuvesi toi mukanaan pienen, jäykistyneen ruumiin, pienen vahanvalkean tyttösen, joka haudattiin kappelin luo suuren puuristin ja vihreän nurmikummun alle.
Hänen ainoa toivonsa oli vielä hänen poikansa Yves, viimeinen, rakkain, sen vuoksi, että hän oli pysynyt kauimmin kotona — — — Ehkäpä hän ainakin asettuisi jonain päivänä asumaan lähelle äitiään!
Mutta ei! Tuo Marie Keremenen oli ryöstänyt Yves'n häneltä ja sitten — seikka, josta hän myöskin kantoi vihaa — hän oli vienyt rahat, jotka poika ennen lähetti kotiin avustukseksi hänelle.
Ja kaksi vuotta oli hän jo ollut yksin, yksin viimeiseen päiväänsä saakka.
Totellakseen Yves'a, oli Marie eilen tullut kaksi päivää matkustettuaan kolkuttamaan hänen ovelleen lapsensa kanssa. Vanha ankarapiirteinen nainen, jonka hän heti paikalla tunsi, vaikk'ei ollut koskaan nähnyt häntä, tuli avaamaan hänelle.
— Olen Marie, Yves'n vaimo… Päivää — äiti!
— Yves'n vaimo, Yves'n vaimo! ja tämä on siis pikku Pierre, tämä on siis minun pojan poikani?