Illalla, kello kymmeneltä, kun Yves taas oli oma itsensä, nousi hän salaa ja katosi.
Kaksi päivää pysyi hän piilossa laivan keulapuolella, miehistön osastossa, nousten vain vartiolle ja purjeita muuttamaan, pää painuksissa, uskaltamatta katsoa minuun.
Oi, nuo päätökset, jotka on tehty parikymmentä kertaa, ja jotka eivät ole kestäneet — — — niitä ei uskalleta uudistaa enää, tai ei ainakaan tohdita sanoa sitä — — ja niin vaivutaan velttouteen, antaen päivien mennä menojaan, odottaen rohkeutta ja itsekunnioitusta, jotka eivät palaa — — —
Vähitellen olimme taas päässeet tavalliseen olotapaamme. Minä kutsuin häntä illalla ja hän teki kanssani pitkän, automaatisen merimiehen kävelymatkan, jota kestää tuntikausia samojen palkkien välillä. Me juttelimme melkein niin kuin ennenkin tuulen surullisesti humistessa, hienon sateen tihkuessa. Hän puheli ja ajatteli yhä samalla, hänelle ominaisella tavalla naivisti ja sydämellisesti. Kaikki oli aivan samanlaista, vaikken tiedä, mikä jäykkyys, mikä sulamaton kylmyys oli tullut meidän välillemme. Odotin katumuksen sanaa, ja sitä ei kuulunut.
Talvi kehittyi, tuo Kanaalin talvi, mikä verhoaa kaiken — ajatukset, ihmiset, esineet — samaan harmaaseen hämärään. Suuret, kolkot pakkaset olivat tulleet ja me astelimme joka ilta nopeammin, kiiruhtaen askeleitamme kosteassa merituulessa.
Joskus halutti minua sanoa hänelle puristaen kovasti hänen kättään: "Kas niin, veli, olen antanut anteeksi kaiken, elkäämme enää sitä ajatelko." Se pysähtyi huulilleni. Hänen velvollisuutensahan oli pyytää anteeksi kaikissa tapauksissa, ja minä pysyin edelleen korkean kylmähkönä, mikä vieroitti häntä minusta.
Ei, Sèvrellä olo ei tosiaankaan onnistunut meille.
LXIV.
Pikku Pierre on Plouherzelissä koetellen leikkiä isoäitinsä oven edessä. — Hän on aivan hämillään katsellessaan tuota liikkumatonta vesilakeutta, jonka keskellä suuri, eläimen muotoinen möhkäle näyttää nukkuvan utuverhon takana. Täällä on ilma tosin raitista, mutta tuuli on paljon pistävämpää kuin Toulvenissä, seutu paljon autiompaa. Tuon kaiken tuntevat lapset vaistomaisesti; ilmiöiden surumielisyyden vaikutuksen alaisina ovat he joskus tahtomattaankin haikealla mielellä ja vaiti, — niin kuin pienet linnut.
Kaksi pientä toveria tulee naapurimökistä katsomaan häntä, uutta tulokasta. Mutta he eivät olekaan samoja kuin Toulvenissä, he eivät osaa samoja leikkejä, muutamat pikku sanat, jotka he taitavat lausua eivät ole samaa bretonin kieltä. Ja kun ei yksikään heistä ole kovin uskalias, seisovat he siinä kolmisin naurahdellen, hullunkurisin pikku ilmein.