Hän oli kadottanut lakkinsa, kukkaronsa, hopeapillinsä ja saanut reiän päähänsä.
Vasta kuuden aikaan illalla huomasi hänessä elon merkkejä. Hän hymyili kuin heräävä lapsi, (hän oli vielä juovuksissa, muuten hän ei hymyilisi) ja pyysi ruokaa.
Minä sanoin Jean Marielle, uskolliselle palvelijalleni, joka oli kalastaja Audierne'sta:
— Mene etukeulan keittiöön hakemaan hänelle lientä.
Jean Marie toi ruoan ja Yves pyörittelee, kääntelee lusikkaansa aivan kuin ei muistaisi kumpaa päätä käytetään.
— Syötä häntä, Jean Marie!
— Se on liian suolaista! sanoi Yves äkkiä, peräytyen, irvistellen, puhuen selvää bretonilaista murretta, silmät vielä puoleksi kiinni.
— Liian suolaista — — — liian suolaista!
Sitten nukkui hän taas ja Jean Marie ja minä purskahdimme nauruun.
Olin kuitenkin kovin surullinen, mutta tuo ajatus ja tuo hemmoitellun lapsen suoruus oli hyvin hullunkurista. — — —