Marie on noussut pois vaunuista ja vanhus puristaa häntä syliinsä, syleillen häntä ja pikku Pierreä. —
— Oi, rakas tyttäreni, Jumala olkoon kanssasi!
Ja hän itkee nyyhkyttäen.
— Katsokaas, tyttäreni, Yves'lle täytyy olla hyvin hellä, valloittaa hänet sydämellä; saattepa nähdä, että tulette onnelliseksi hänen kanssaan. Minä olin ehkä liiankin nurjamielinen hänen isäparalleen! Jumala teitä siunatkoon, tyttäreni!
Ja nyt he ovat siinä yhteisen rakkauden yhdistäminä, itkien molemmat.
— Heipä hei, naiset! — huutaa ajaja. Ettekö jo lopeta tuota nuoleskelua?
Heidät täytyy kiskoa irti toisistaan. Ja Marie, joka taas istuu nurkassaan, katselee poistuessaan silmät täynnä kyyneleitä, vanhaa naista, joka oli vaipunut nyyhkyttäen rajakiven viereen, kun pikku Pierre lihavalla kätösellään vilkuttaa hänelle jäähyväisiä ovelta.
LXVI.
Brestin arsenaalin perällä, hiukan ennen päivän nousua, vuoden ensimäisenä aamuna 1881. — Tuo sataman takaosa on synkkä paikka ja siellä on Sèvre jo viikon ajan ollut ankkurissa.
Ylhäällä oli taivas jo alkanut valeta meitä ympäröivien korkeiden graniittimuurien välissä. Harvassa olevat lyhdyt heittivät sumuun viimeisen, heikon ja keltaisen valonsa. Ja nyt jo näkyivät suunnattomien esineiden ääriviivat, jotka herättivät mielessä ilkeän jäykkyyden tunteen: korkealle nostettuja koneita, äärettömiä, mustia kynsiään ojentelevia ankkureita, kaikenlaisia muodoltaan rumia ja epäselviä esineitä, ja sitten aseistariisuttuja laivoja, jättiläismäisine, kalantapaisine muotoineen, liikkumattomina ketjuissaan kuin suuret, kuolleet hirviöt.