— 22, molemmat majoitusmestarit liikkeellä! — 33, mestarikokin koivet!
Ja Yves parka oli heidän alapuolellaan, ruuman pohjalla, pimeässä, pitkänään pohjalaudoilla tässä kylmyydessä, rengas jalassa.
Mitä tehdä? — — — Antaisinko käskyn päästää hänet vapaaksi ja lähettää minun luokseni? Minä arvasin kyllä, mitä tuosta kohtauksesta tulisi: Hän seisoisi jäykkänä, jurona, ottaen hyvin kunnioittavasti hatun päästään, ja uhmaten minua vaikenemisellaan, kääntäen silmänsä pois.
Taikka, jos hän kieltäytyisi tulemasta — sen hän kyllä saattaisi tehdä tällä hetkellä — silloin — — — kieltäytyminen tottelemasta — — miten hänet sitten pelastaisi? miten saada hänet pois ristiriidasta meidän suhteidemme ja sokean sotilaallisen kurin välillä? — — —
Nyt saapui yö, ja Yves oli jo ollut raudoissa lähes viisi tuntia. Minä ajattelin pikku Pierreä ja Marieta, Toulvenin kelpo väkeä, jotka luottivat minuun ja sitten valaa, jonka olin vannonut vanhalle äidille Plouherzelissä.
Etenkin tunsin minä yhä rakastavani Yves parkaa kuin veljeä — — — Minä palasin huoneeseeni ja rupesin heti kirjoittamaan hänelle. Se oli kai ainoa välityskeino. Ottaen huomioon meidän luonteemme eivät monet selittelyt koskaan onnistu. — Minä kiiruhdin, kirjoitin suurin kirjaimin, että hän vielä näkisi lukea, sillä yö tuli nopeasti ja arsenaalissa on tulen pito kielletty.
Sitten sanoin minä kersantille: — Menkää hakemaan Kermadecia ja kutsukaa hänet vartioivan upseerin puheille minun huoneeseeni.
Olin kirjoittanut:
Rakas veli!
Annan sinulle anteeksi ja pyydän sinulta anteeksi omasta puolestani. Sinähän tiedät, että me nyt olemme veljiä, ja että kaikista huolimatta meidän välillämme on kysymys elämästä ja kuolemasta. Tahdotko, että kaikki mitä me Sèvrellä olemme sanoneet ja tehneet, unohtuisi, ja tahdotko vielä kerran lujasti koettaa olla järkevä? Pyydän sitä äitisi nimessä. Kirjoitan vain tämän paperin alareunaan, tahdotko? ja olkoon kaikki lopussa, emme puhu siitä enää.