Ja hän tempautui irti, katsellen minua uhmaillen kasvoihin ensi kertaa eläissään, ja poistui liittyäkseen toisiin.
— Rautoihin? — — — No niin, Yves, sinne sinä pääsetkin.
Ja minä kutsuin luokseni komentavan kersantin antaen kovalla äänellä käskyn viedä hänet sinne.
Oi, tuota katsetta, jonka hän heitti minuun rautoihin mennessään pakotettuna seuraamaan kersanttia, joka vei hänet sinne kaikkien nähden, pakotettuna laskeutumaan ruumaan kauniissa sunnuntaipuvussaan! — — — Nyt hän oli varmasti selvä, sillä hän katseli vakavasti ja hänen silmänsä olivat kirkkaat. Minä painoin pääni alas tuon moittivan ilmeen kohtaamana, ilmeen, josta puhui tuskallinen ja äärimmäinen: hämmästys, äkillinen pettymys ja ylenkatse.
Ja sitten palasin minä huoneeseeni — — —
Olivatko välimme lopussa? Niin luulin. Tällä kertaa olin tosiaan menettänyt hänet.
Tuntien Yves'n bretonilaisen luonteen tiesin, ettei hän palaisi; kun hänen sydämensä kerran oli sulkeutunut, ei se enää avautuisi.
Minä olin käyttänyt väärin valtaani häntä kohtaan, ja hän oli niitä, jotka väkivallan uhatessa tekevät tenän eivätkä väisty.
— — — Olin pyytänyt päivystävältä upseerilta, että saisin koko päivän pysyä toimessa, sillä minulla ei ollut rohkeutta lähteä laivasta — ja minä jatkoin ikuista kävelyäni aina samoja lankkuja pitkin.
Arsenaali oli autio korkeiden muurien välissä. Ei ketään ollut kannella. — Hyvin kaukaa kuului laulua Brestin syrjäkaduilta. — Ja alhaalla, miehistön huoneessa huusivat vartioivien matruusien äänet säännöllisten väliaikojen kuluttua lotto -pelin numeroita lisäten aina nuo samat laivasukkeluudet, jotka ovat hyvin vanhoja ja huvittavat heitä: