Hänen himmeähköistä silmistään, hänen äänensä hiukan muuttuneesta sävystä näin minä, että hän ei ollut viettänyt aikaansa aivan järkevästi. Silloin sanoin minä hänelle jyrkästi käskevällä äänellä:
— Yves, et saa palata maihin tänään!
Ja sitten olin puhuvinani toisille tuntien olleeni liian tyly, tyytymättömänä itseeni.
Keskipäivä. Arsenaalissa tyhjenivät laivat, tulivat autioiksi kuin suurena juhlapäivänä. Kaikkialta näki tulevan matruuseja, hyvin siisteinä sunnuntaipuvuissaan, pyyhkeillen tomua kiireisin käsin, järjestellen toistensa suuria, sinisiä kauluksia, ja nopeasti, juoksujalkaa, kiitävän porteille, hyökkäävän Brestiin päin.
Kun tuli Sèvren miesten vuoro, tuli Yveskin muiden mukana, hyvin harjattuna, hyvin pestynä, kaula hyvin avoinna, komeimmassa puvussaan.
— Minne sinä menet, Yves?
Hän katseli minua tylyin ilmein, jollaista en ennen ollut nähnyt, ja joka uhitteli minua. Siinä näin minä vielä alkoholin kuumetta ja häiriötä.
— Menen tapaamaan tovereitani, sanoi hän, kotiseutuni merimiehiä, joille olen luvannut tulla, ja jotka odottavat minua.
Silloin koetin puhua järkeä hänelle vieden hänet syrjään, pakotettuna sanomaan kaiken hyvin nopeasti, sillä oli kiire, pakotettuna puhumaan hyvin hiljaa ja pysymään hyvin tyynenä, sillä täytyi salata tuo kohtaus muilta, jotka olivat aivan lähellä meitä. Ja minä tunsin kulkevani väärää tietä, etten enää ollut oma itseni, että kärsivällisyyteni loppui. Minä puhuin sävyllä, joka kiukuttaa, muttei vakuuta.
— Kyllä, minä vannon teille, minä menen! sanoi hän lopulta hampaat yhteen puristettuina. Jollette pane minua rautoihin, ette estä minua.