Eläke! — — — Aina tuo unelma, jota matruusit alkavat nähdä keskellä nuoruuttaan aivan kuin heidän nykyinen elämänsä olisi vain koettelemuksen aikaa. Ottaa ero neljänkymmenen ikäisenä, kierreltyään ympäri maailmaa, omistaa pieni maapala, elää siellä hyvin hiljaa ja jäädä sinne, tulla merkittäväksi henkilöksi kylässään, pitäjässään — kirkon isännäksi merikarhuna oltuaan, — tehdä vanhasta paholaisesta hyvin rauhallinen erakko. — — Kuinka monen heistä onkaan viikatemies korjannut ennen kuin he ovat saavuttaneet sen, tuon kypsän iän rauhallisen levon? Ja kuitenkin, kysykääpä heiltä, sitä he kaikki uneksivat!
Tuo varma keino, jonka Yves oli keksinyt ollakseen järkevä, oli onnistunut erinomaisesti. Laivassa oli hän sama mallikelpoinen merimies kuin aina, ja maissa emme me eronneet toisistamme.
Lähtien tuosta pahasta päivästä, jolla vuosi 1881 oli alkanut, oli meidän seurustelutapamme kokonaan muuttunut, ja minä kohtelin häntä nyt täydellisesti veljenäni.
Sèvrellä, tuolla hyvin pienellä laivalla, missä me nyt olimme, kuului Yves nyt, upseerien kanssa toverillisessa liitossa, meidän joukkoomme. Teatterissa oli hän aitiossamme, sekä yleensä osallisena meidän kaikenlaisiin yrityksiimme. Aluiksi arkana kieltäytyen ja piiloutuen, oli hän lopulta myöntynyt, koska hän huomasi kaikkien pitävän hänestä. Ja minä toivoin tällä uudella, ehkäpä omituisella keinolla likentäväni häntä itseeni niin paljon kuin mahdollista, nostavani hänet entisen elämänsä, entisten tovereittensa yläpuolelle.
Tuo seikka, jota on totuttu nimittämään kasvatukseksi, tuo kiilloitus, mikä toisiin usein hyvin karkeasti sivellään, puuttui kokonaan Yves-veljeltäni; mutta hänessä oli luonnostaan jotain tahdikasta, jotain harvinaisen hienotunteista, mitä ei voi kellekään antaa. Kun hän oli meidän seurassamme, pysyi hän aina niin hyvin rajoissaan, että se alkoi hänestä itsestäänkin tuntua luontaiselta. Hän puhui hyvin harvoin, eikä koskaan sanoakseen jokapäiväisyyksiä, jotka koko maailma on sanonut. Ja kun hän riisui merimiespukunsakin pukeutuakseen hyvin sopivaan harmaaseen pukuun, kädessä hienoväriset ruotsalaiset hansikkaat, silloin tuli hän, luopumatta luontevista merimiestavoistaan, pää taakse heitettynä ja iho ruskeana, hyvinkin ylhäisen näköiseksi.
Meitä huvitti viedä hänet mukanamme ja esitellä hänet kelpo ihmisille, joihin hänen vaiteliaisuutensa ja ryhtinsä teki suuren vaikutuksen, ja jotka pitivät häntä kopeana. Oli hullunkurista tavata hänet seuraavana aamuna matruusiksi muuttaneena, yhtä hyvänä märssymiehenä kuin ennenkin.
— — — Me olimme siis Toulvenin metsässä, pikku Pierre ja minä, kukkia noukkimassa perheneuvottelun kestäessä.
Me löysimme paljon kalpean keltaisia kevätesikoita, sinipunaisia talvikkeja ja sinisiä bourrache kukkia, vieläpä punertavia lehdokkejakin, kevään ensimäisiä.
Pikku Pierre poimi niitä niin paljon kuin jaksoi kantaa, hyvin vilkkaana, tietämättä koskaan minkä valitsisi, ja päästäen syviä huokauksia kuin hyvin tärkeän toimen rasittamana. Hän toi ne minulle heti, pieninä, huonosti poimittuina kimppuina, puoleksi rutistuneina hänen pienten sormiensa välissä ja liian lyhytvartisina.
Kukkulalta, jossa me olimme, näkyi metsää silmän kantamattomiin, orjantappurat kukkivat jo, kaikki oksat, kaikki punertavat taimet odottivat kevättä nuppuja täynnä. Ja kaukana kohotti Toulvenin kirkko tuon puumaailman keskellä harmaata torniaan.