Neitsyen viiri kulkee ohi kahden hartaan ja vakavan nuorukaisen kantamana. Kaikki Trémeulén ja Toulven'in miehet seuraavat sitä paljain päin; vanhat ja nuoret astelevat huopahatut käsissä, pitkine hiuksineen, jotka ovat vaaleat tai iän harmentamat, ja jotka lankeavat vanhoilla koruompeluilla koristetuille bretonilaisille takeille.
Kaikki naiset kulkevat jälempänä: mustia, silmäkuvioilla ylt'yleensä kirjailtuja röijyjä, heikko, kelttiläisiä sanoja lausuvien äänten hillitty kohu, suurten, valkomusliinisten päähineiden liikettä päiden päällä. Vanha kätilö kulkee viimeisenä, kumartuneena, tepastellen lyhyin askelin, yhä haltiattaren näköisenä. Hän ilmaisee merkillä tuttavuutensa meille ja uhkaa piloillaan pikku Pierreä sauvallaan.
Nyt loittonee kulkue ja äänet.
Nyt näemme me kaukaa takaapäin koko jonon, joka nousee ylöspäin ahtaiden sammaltöyräiden välissä, koko polku on täynnä suurisiipisiä päähineitä ja valkeita kauluksia.
Se kulkee kiemurrellen, nousten yhä Saint-Bloi'ta kohti. Tuo kulkueen jälkiosa on hyvin omituinen.
— Oi, kuinka paljon myssyjä! — sanoo Anne, joka ensimäiseksi on ehtinyt rukousnauhansa loppuun ja rupee nauramaan kaikkien noiden musliinihuppujen suurentamien päiden tekemän vaikutelman johdosta.
Nyt on kaikki lopussa — kadonneena saarnien kaukaisen lehtikatoksen alle. Ei enää näy muuta kuin tien hento vehreys ja kaikkialle kylväytyneet kelta-esikot, kiirehtivä kasvullisuus, jolla ei ole ollut aikaa nähdä aurinkoa, ja joka tunkeilee sammalikolla suurina, tiheinä kimppuina, kalpean keltaisina kuin rikki, maidonvärisen ambran vivahduksin. Bretonilaiset sanovatkin niitä maito-kukiksi.
Otan pikku Pierreä kädestä ja vien hänet mukaani metsään jättääkseni Yves'n yksin sukulaistensa kanssa. Heillä on nähtävästi hyvin tärkeitä asioita keskusteltavana, yhä noita hyöty- ja jakokysymyksiä, joilla on niin suuri osa maaelämässä.
Tällä kertaa on kyseissä uni, jonka Yves ja hänen vaimonsa ovat kumpikin nähneet: koota kaikki omaisuutensa ja rakentaa pieni, tiilikattoinen maja Toulveniin. Minä saisin oman huoneeni tuossa pienessä talossa ja sinne pantaisiin vanhoja, bretonilaisia tavaroita, joista minä pidän, ja kukkia ja sananjalkoja. He eivät halua asua suurissa kaupungeissa, etenkään ei Brestissä — se on liian pahaksi Yves'lle.
— Täten en minä totta kyllä asuisi kovinkaan usein kotona, mutta aina kun minä pääsisin tulemaan sinne, olisimme me hyvin onnellisia. Ja sitten, ymmärrättehän, etenkin myöhemmin, kun minä saisin eläkkeeni, olisi minun hyvä olla pienessä talossani, pienine puutarhoineen.