Upseerien ruokasalissa oli pahanpäiväinen lyhty rautahäkissä, jonka päivystävä palosotilas sytytti, eikä yhtään tulta. Siellä vietimme me uudenvuoden illan, jääden omasta syystämme ilman päivällistä, mutta kuitenkin tyytyväisinä, koska olimme jälleen yhdessä, sovinnossa.
Mutta Yves'lla oli vielä jotain mielessään. — En tullut tuota ennemmin ajatelleeksi, mutta teidän olisi ehkä pitänyt jättää minut rautoihin koko yöksi toisten takia, jotka eivät oikein ymmärrä — —
Mutta hän ei ollut vähääkään huolissaan tulevasta käytöksestään ja tunsi tänä iltana olevansa hyvin vahva itseensä nähden.
— Sitten, sanoi hän, olen minä keksinyt varman keinon: minä en enää koskaan lähde maihin ilman teitä, kun te vain viette minut mukaanne. — Siten, tietysti, ymmärrättehän — — —
LXVIII.
Sunnuntai, 31 p. maalisk. 1881.
Toulven keväällä, polut täynnä kevätesikkoja. Ensimäinen lämpimämpi leyhkä kulkee yli maan suloisesti yllättäen, hivelee tammien ja saarnien oksia, suuria lehdettömiä metsiä, ja tuo meille harmaaseen Bretagneen tuoksuja muualta, muistoja valoisista maista. Kalpea kesä on tulossa pitkine, pitkine, suloisine iltoineen.
Me olemme kaikki ulkona majan oven edessä, molemmat Keremenen-vanhukset, Yves vaimoineen, ja Anne ja pikku Corentine ja pikku Pierre. Virren säveleet, jotka ensin olimme kuulleet kauempaa, lähestyvät hyvin hitaasti. Kulkue saapuu tahdikkain askelin, kevään ensimäinen juhlakulkue. — Nyt se jo on vihreällä tiellä — se kulkee kohta ohitsemme.
— Nosta minua, kummi, nosta — — — sanoo pikku Pierre ojennellen käsiään minulle, noustakseen olkapäälleni paremmin nähdäkseen.
Mutta Yves tahtoo hänet itselleen, ja nostaen hänet hyvin korkealle asettaa hän hänet päälaelleen seisomaan. Silloin nauraa pikku Pierre huomatessaan itsensä niin suureksi ja pistää kätensä vanhojen puiden sammaltuneiden oksien sekaan.