Sèvrellä, toukokuussa 1881.
Yves täyttää kohta kolmekymmentä vuotta ja pyytää minua tuomaan maista sidotun vihkon alkaakseen, minun tapaani, merkitä muistiin vaikutelmiansa. Hänestä on ikävää, ettei hän enää kyllin hyvin muista päivämääriä ja menneitä asioita laatiakseen päiväkirjan menneestä elämästään.
Hänen älynsä aukenee lukemattomille uusille käsitteille, hän muodostuu epäämättömästi minun mukaani, hänen sielunelämänsä mutkistuu ehkä enemmän kuin olisi tarpeellista. Mutta meidän tuttavallisuudestamme johtuu toinen, odottamaton tulos: oma minäni yksinkertaistuu paljon hänen kosketuksestaan, minäkin muutun melkein yhtä paljon kuin hänkin — — —
Brest, kesäkuulla 1881.
Kello kuusi palasin minä Yves'n kanssa Juhannus-iltana maalaisvaunujen katolla Plougastellin armojuhlilta.
Meidän Sèvremme oli toukokuussa ollut Algeriassa saakka ja me tunsimme, vastakohdan vuoksi, selvemmin Bretagnen maan erikoisen viehätyksen.
Hevoset juoksivat täyttä ravia nauhoilla koristettuina, päässä lippuja ja vihreitä oksia. Vaunun sisällä laulettiin ja sen päällä, lähellä meitä tanssi kolme juopunutta matruusia lakki korvalla ja kukkia ja nauhoja napin lävessä, ja heikkonäköisten ihmisten pilkalla — siniset rillit nenällä. Kolme ovelan näköistä, älykässilmäistä nuorta miestä, jotka pitivät lähtölystiä, sillä kohta kävi kulku Kiinaa kohti.
Tavallinen ihminen olisi taittanut niskansa. Mutta he, jotka olivat juoneet aika lailla, eivät horjuneet, hyppelivät kuin vuohet, ja vaunut jatkoivat nopeata kulkuaan kieppuen oikealle ja vasemmalle raitillaan, juopunut ajuri ohjaksissa.
Plougastellissa kohtasi meitä kyläjuhlan melu; karuselleja, kääpiöitä ja jättiläisiä, ja Lampaisen perhe, joka erottaa luut lihoistaan, ja pelejä ja kapakoita. Ja sitten: syrjäisellä kentällä, jota harmaat majat ympäröivät, soittivat bretonilaiset säkkipillit nopeatahtista, yksitoikkoista vanhanajan laulua, ihmiset tanssivat vanhanaikuisissa puvuissa tuon satavuotisen soitannon mukaan. Miehet ja naiset juoksivat toisiaan kädestä pitäen, juoksivat tuulessa kuin hurjat, pitkässä, vimmatussa rivissä. Siinä oli vanhan Bretagnen kesytöntä tuntua vielä Brestin porttien edessä, tuon torimelun keskellä.
Ensin koetimme me, Yves ja minä, rauhoittaa noita kolmea matruusia ja saada heidät istumaan paikoillaan.