Ja sitten tuntui meistä hullunkuriselta, että juuri me heitä nuhtelimme.
— Olemme me sentään kujeilleet kummemminkin, sanoin minä Yves'lle.
— Kyllä, aivan varmasti, vastasi hän täydellä vakaumuksella.
Ja me tyydyimme asettamaan käsivartemme rautatukien väliin, etteivät he putoaisi.
— — — Ja tiet ja kylät ovat täynnä ihmisiä, jotka palaavat juhlilta, ja kaikki he ällistyvät nähdessään noiden "hullujen rattaiden" kulkevan ohi ja kolmen matruusin tanssivan vaunujen katolla.
Kesäkuun loiste heittää koko tuon Bretagnen yli viehätyksensä ja elämänsä, tuuli on suloinen ja lämmin harmaan taivaan alla, korkeat nurmikot aivan täynnä punaisia kukkia ja smaragdin vihreissä puissa surisee turilaita.
Ja nuo kolme matruusia laulavat ja tanssivat yhä ja joka värssyn lopussa liittyvät toiset vaunujen sisällä kertosäkeen:
Perätuulella lähti hän matkaan ja palasi luovaillen.
Vaunujemme ikkunat tärisevät tuosta laulusta, jota jatkuu parin penikulman matkan. Se on hyvin vanha ranskalainen laulu, niin vanha ja niin nuori, niin repäisevän iloinen ja kirkas, että jonkun ajan kuluttua mekin laulamme mukana.
Kuinka kaunis ja nuortunut onkaan tuo Bretagne, ja kuinka vihreä kesäkuun auringossa!