Me merimiesparat, kun kevät astuu vastaan tiellämme, nautimme me siitä enemmän kuin muut eristetyn elämämme takia lankkuluostareissa. Oli jo kulunut kahdeksan vuotta siitä, kun Yves viimeksi oli nähnyt bretonilaisen keväänsä, ja meitä molempia oli jo kauvan rasittanut tuo talvi, tai tuo ikuinen kesä, joka muualla läikkyy suuren, sinisen meren pinnalla, ja me antaudumme täydellisesti vihreän ruohon tuoksuun, suloisen lemun, koko kesäkuun sanomattoman viehätyksen huumeen valtaan.
Elämässä on vielä kauniita päiviä, kauniita nuoruuden ja unhon hetkiä. Hiiteen kaikki surumieliset unelmat, murheellisten uinailijoiden sairaaloiset kuvitelmat! On ihanaa kulkea tuulessa, rinta avoinna, kansan kaikkein iloisimpien lasten seurassa. Terveys ja nuoruus, siinä kaikki mitä maailmassa on todellista, ja välitön, raju ilo ja matruusien laulut!
Ja me kuljimme yhä hyvin nopeasti ja ristiin rastiin, kierrellen tiellä tuon ihmisparven keskellä, hyvin korkeiden orapihlajoiden välissä, jotka muodostivat kaksi vihreää aitaa, ja puiden tuuhean lehvikön alla.
Pian ilmaantui Brest suuren ja juhlallisen näköisenä, sen mahtavat graniittivallit, sen harmaat, korkeat muurit, joilla myöskin kasvoi ruohoa ja punaisia kukkia. Tuo surullinen kaupunki oli kuin kuumeessa saatuaan kerran todellisen kesäpäivän, puhtaan ja lämpöisen illan. Se oli täynnä melua, liikettä ja ihmisiä, valkeita päähineitä ja laulavia sotilaita.
LXXII.
Merellä. Me palasimme Kanaalista. Sèvre kulkee aivan hiljaa paksussa sumussa päästäen tuon tuostakin vihellyksen, joka kaikuu kuin hätähuuto tuon kostean hikiliinan alla, joka verhoaa meidät. Meidän ympärillämme ovat meren harmaat erämaat, ja me tunnemme ne niitä näkemättä. On kuin me laahaisimme mukanamme pitkiä hämärän harsoja; — tahtoisit puhkaista ne, mutta olet kuin ahdistuksessa tuntiessasi olleesi tuntikaudet vangittuna niiden alla ja kuvittelet, että tuo verho on ääretön, loppumaton, että saattaisit vielä kulkea penikulmittain näkemättä mitään saman himmeän harmauden, saman vetisen ilmaston keskellä. Ja mainingit kulkevat ohi, hitaina, velttoina, säännöllisinä, tuskastuttavina. Ne ovat kuin suuria, kiiltäviä selkiä, jotka paisuvat, töytäisevät hartiavoimin, kohottautuvat ylöspäin ja painuvat taas alas.
Illempana kirkastuu ilma äkkiä ja musta esine kohoo aivan lähellämme, yllättävänä, odottamattomana, kuin merestä noussut korkea haamu:
Ar Men-du (Mustat kalliot)! sanoo meidän vanha bretonilainen luotsimme.
Ja samalla kertaa repeytyy verho kaikkialta. Ouessant tulee näkyviin: kaikki sen tummat kalliot, sen karit piirtyvät hämäränä harmautena, jota korkeat, valkoiset hyökyharjat pieksävät, taivasta vasten, joka näyttää raskaalta kuin lyijypallo.
Nyt on kiireesti muutettava suuntaa, ja Sèvre asettaa kurssin taivaan selkenemisen kestäessä Brestiä kohti viheltämättä enää, kiiruhtaen, nopean saapumisen toivossa. Mutta verho sulkeutuu hitaasti ja laskeutuu taas alas. Et näe mitään enää, yö saapuu, täytyy taas ohjata ulapalle.