Ja kolme päivää kuluu näin, ettei näy mitään. Silmät väsyvät valvomiseen.
Tämä on minun viimeinen retkeni Sèvrellä, jonka tulen jättämään heti Brestiin palattuamme. Yves bretonilaisine käsityksineen ei pidä tätä sumua täysin luonnollisena, kun sitä itsepäisesti kestää keskellä kesää aivan kuin hidastuttaakseen minun lähtöäni.
Se näyttää hänestä ennusmerkiltä ja huonolta enteeltä.
LXXIII.
Brest, 9 p. heinäk. 1881.
Saavuimme kuitenkin perille kaikesta huolimatta ja nyt on minun viimeinen vartiopäiväni laivassa; huomena minä lähden.
Me olemme taas Brestin sataman perällä, mihin meidän Sèvremme silloin tällöin tulee, pysähtyen liikkumattomana kahden korkean seinän väliin. Meidän ylitsemme kohoo korkeita, kolkkoja rakennuksia, meidän ympärillämme kannattavat alkuvuoren kerrostumat valleja, vartioteitä, raskasta, graniittista röykkiötä, joka huokuu kosteutta ja ikävyyttä.
— Minä osaan ulkoa tuon kaiken.
Koska nyt on heinäkuu on siellä täällä sormisieniä, punaisia kukkaryhmiä, jotka paikka paikoin tarttuvat harmaisiin kiviin. Nuo vallien punaiset kukkaset, ne ovat ainoat kesän merkit auringottomassa Brestissä.
Minä iloitsen kuitenkin tavallani lähdöstä — —