— Täällä Bretagnessa vaivaa minua kaikesta huolimatta surumielinen ahdistus, minä tunnen sen nyt, ja kun minä ajattelen minua odottavaa uutta ja tuntematonta, tuntuu minusta, että minä lähtiessäni herään jonkunlaisesta unesta. — — — Minnehän minut lähetetään? Ken tietää? Epäilemättä jonnekin auringonmaihin, missä minusta tulisi uusi minä toisenlaisin aistein, ja jossa minä taas unohtaisin sen mitä muualla rakastin.
Mutta Yves parkani ja pikku Pierreni? Minä kärsin jättäessäni molemmat.
Yves parka, joka niin usein on sallinut itseään kohdeltavan hemmoteltuna ja oikullisena lapsena, hän tuhlailee nyt minulle, lähdön hetkellä, tuhansia, melkein lapsellisia huomionosoituksia, oikein tietämättä, kuinka kylliksi osoittaisi kiintymystään minuun. Ja tuollainen käytöstapa on hänen puoleltaan perin miellyttävä, siksi ettei se kuulu hänen tavalliseen luonteeseensa.
Aika, jonka nyt olemme yhdessä viettäneet jokapäiväisessä veljellisessä tuttavuudessa, ei suinkaan ole kulunut kahakoitta välillämme. Hän ansaitsee yhä vielä pahaksi onneksi jossain määrin entisen hillittömän ja kurittoman maineensa. Kaikki käy kuitenkin paljon paremmin, ja jos olisin saanut pitää hänet lähelläni, olisin minä pelastanut hänet.
Päivällisen jälkeen nousemme me kannelle tavalliselle iltakävelyllemme.
Minä sanon viimeisen kerran:
— Yves, tee minulle savuke!
Ja me alotamme säännöllisen sadan askeleen matkan Sèvren lankuilla. Siellä osaamme me ulkoa joka pienen kolon, mihin vesi kokoontuu, kaikki korokkeet, joihin jalka tarttuu ja nuoran päät, joihin kompastuu.
Taivas on pilvessä viimeisen kävelymme aikana, kuu on sumussa kostean näköinen. Kaukaa Récouvrancen puolelta kuuluvat yhä matruusien ainaiset laulut.
Me keskustelemme monenlaisista asioista. Minä annan Yves'lle monenlaisia kehotuksia, ja hän vastailee hyvin alistuvaisena monenlaisin lupauksin. On jo hyvin myöhä, kun hän lähtee luotani verkkoonsa nukkumaan.