Ne loittonevat yhä kauemmas nuo minun bretonilaiset muistoni. Nyt jo näen minä niiden kulkevan ohitseni kuin unen huntuihin käärittyinä: rannikon tutut riutat ja välkkyvät tulet, Finistèren niemi tummine kallioineen, ja Ouessantin vaaralliset rantavedet talvi-iltoina, ja länsituuli, joka kiiteli kolkkoa taivasta joulukuun yön maille langetessa. Kaikki tuntuu täältä käsin mustan maan näyiltä.
Toulvenin pieni, halpa maja! Se oli hyvin matala, hyvin piilossa bretonilaisen polun varrella. Mutta siellä oli suurten saarnimetsiköiden koti, harmaiden kallioiden, sammalten ja köynnösten, vanhojen graniittikappeleiden ja korkeiden, punervien kukkien elähyttämien nurmikoiden seutu. Täällä on hiekkakenttiä ja valkeita minareetteja tumman sinisen taivaankaaren alla, ja aurinko, ikuinen taikuri. — — —
LXXVI.
Yves'n kirje.
Brest, 10 p. syysk. 1881.
Hyvä veljeni.
Ilmoitan teille, että meidän Sèvremme on riisuttu aseista, me jätimme sen eilen Hallinnolle ja minä en totta tosiaan ole kovinkaan tyytymätön.
Minä aion jäädä joksikin aikaa maihin, leiriin, ja koska, niin kuin arvaatte, meidän pieni talomme ei ole kovinkaan paljon edistynyt, on vaimoni tullut asumaan kanssani Brestiin, siksi kun se tulee valmiiksi. Luulen, että te huomaatte meidän tehneen hyvin. Tällä kertaa olemme me vuokranneet asunnon melkein maalta, Récouvrancesta, Pontaniou'n puolelta.
Kerron teille, rakas veli, että pikku Pierrellä on ollut kova vatsakipu, siksi että hän söi liian paljon marjoja metsässä viime sunnuntaina, meidän Toulvenissa ollessamme, mutta se on mennyt ohi. Hän tulee yhä herttaisemmaksi ja minä jään tuntikausiksi leikkimään hänen kanssaan. Iltaisin käymme me kolmisin kävelemässä. Me emme koskaan mene ulos kuin yhdessä ja kun yksi palaa, lähtevät toisetkin kotiin.
Jos te, rakas veli, voisitte palata Brestiin, ei minulta enää puuttuisi mitään. Te saisitte nähdä minut aivan sellaisena kuin olen, ja te olisitte aivan tyytyväinen, sillä minä en koskaan ole ollut näin järkevä.