Tahtoisin vielä lähteä merille kanssanne, hyvä veljeni, tai sattua laivaan, joka veisi minut Levantin puolelle teitä tapaamaan. Ja kuitenkin lupaan minä teille, että tahtoisin mielelläni jatkaa nykyistä elämääni, mutta se ei ole mahdollista, sillä minä olen liian onnellinen.
Minä lopetan syleillen teitä sydämeni pohjasta, ja pikku Pierre lähettää teille terveisiä. Vaimoni ja kaikki sukulaiseni Toulvenissa sanovat kohteliaan tervehdyksensä. Heillä on suuri kiire tavata teitä, ja niinpä minullakin.
Veljenne
Yves Kermadec.
LXXVII.
Toulven, lokakuulla 1881.
— — — Taas kalpea Bretagne syksyn auringossa! Taas nuo vanhat, bretonilaiset polut, saarnipuut ja kanervikot! Luulin sanoneeni hyvästit tälle seuduille pitkäksi aikaa, mutta minä tapaan sen taas oudon surullisin mielin. Paluuni oli äkillinen, odottamaton niin kuin merimiesten lähdöt ja paluut usein ovat.
Kaunis lokakuun päivä, lämmin auringonpaiste; valkea, kevyt utu lepää kuin harso maiseman yllä. Kaikkialla vallitsee tuo viimeisten kauniiden päivien erikoinen tyyneys. Nyt jo tuntuu pudonneitten lehtien ja kosteuden tuoksu, nyt jo on ilmaan levinnyt syksyn tunnelma. Minä olen taas Trémeulé'n tutuissa metsissä, kukkulalla, mistä koko Toulvenin seutu näkyy. Jalkaini alla on lampi liikkumattomana liitelevän usvan alla, ja kaukana metsäisiä maisemia sellaisia kuin Gallian muinaisuudessa kai oli.
Ja nuo, jotka ovat lähelläni istuen kanervan tuhansien pienten kukkien keskellä, ne ovat bretonilaiset ystäväni, veljeni Yves ja pikku Pierre hänen poikansa.
Tuo Toulven on nyt tavallaan kuin minunkin kotiseutuni. Hyvin harvoja vuosia sitten en sitä ollenkaan tuntenut ja Yves, jota minä jo kuitenkin nimitin veljekseni, oli minulle tuskin minkään arvoinen. Elämän piirteet muuttuvat, kaikki kehittyy, vaihtuu ja häviää.