Siellä on niin paljon kanervia, että kaukaa katsoen luulisi näkevänsä punertavan maton. Myöhäiset purtojuuret kukkivat yhä, kannattaen kukintoa pitkien varsiensa päissä, ja ensimäiset ohi kulkeneet rankkasateet ovat jo kylväneet maan kuolleilla lehdillä — — —
Se mitä Yves oli kirjoittanut minulle oli totta: hän oli tullut hyvin järkeväksi. Hänet oli määrätty laivalle, joka pysytteli Brestin redillä, ja se näytti takaavan hänelle kahden vuoden oloajan kotiseudullaan. Marie, hänen vaimonsa, asui hänen kanssaan Récouvrancen esikaupungissa odottaessaan Toulvenin pientä taloa, joka hitaasti kohosi maasta hyvin paksuine, hyvin vahvoine seinineen, vanhan ajan tapaan. Hän oli ottanut minun aavistamattoman tuloni vastaan kuin taivaan siunauksen, sillä minun oloni Brestissä heidän kanssaan rauhoitti häntä suuresti.
Oli vaikea uskoa, että Yves oli tullut hyvin järkeväksi, noin vain, yhtäkkiä, kenenkään tietämättä, mikä seikka hänet oli noin muuttanut! Ja Marie tunnusti minulle tuon onnen hyvin pelokkaasti, hän puhui siitä kuin jostain kestämättömästä, haihtuvasta, jonka pelkää lentävän pois sitä sanoin mainittaessa.
LXXVIII.
Eräänä päivänä asettui alkohoolin paholainen taas heidän tielleen. Yves palasi kotiin ilkein, sekavin katsein, jota Marie pelkäsi.
Se oli eräänä lokakuun sunnuntaina. Hän saapui laivalta, missä hänet oli pantu rautoihin, sanoi hän, ja hän oli karannut, koska se oli väärin. Hän näytti hyvin kiihkoisalta, hänen sininen puseronsa oli repeytynyt ja hänen paitansa auki.
Marie koetteli puhutella häntä hyvin hellästi, tyynnyttää häntä. Oli juuri kaunis sunnuntaipäivä, oli tuollainen harvinainen myöhäissyksyn ilma, jossa piilee rauhallista, hienoa surumieltä, ja joka on kuin auringon viimeinen lepohetki ennen talvea. Marie oli pukeutunut kauniiseen, kirjokauluksiseen hameeseensa, hän oli vaatettanut pikku Pierren juhlapukuun luullen, että he kaikki kolme lähtisivät yhdessä kävelemään kauniiseen, lämpimään auringonpaisteeseen. Kadulla kulki kansanihmisiä parittain, pyhäpuvuissaan, mennen teille ja metsiin kuin keväällä.
— — — Mutta ei, mikään ei auttanut. Yves oli lausunut kamalan, karun lauseensa, jonka hän hyvin tunsi: "Minä menen takaisin tovereiden luo". Kaikki oli lopussa!
Silloin, tuntiessaan päätään tuskasta pyörryttävän, oli hän aikonut koettaa äärimmäistä keinoa; sillä aikaa kun Yves katseli kadulle, oli hän kiertänyt oven lukkoon ja piilottanut avaimen pukuunsa. Mutta Yves, joka oli huomannut mitä hän teki, alkoi hokea, pää painuneena, silmät synkkinä:
— Avaa! — — — Avaa! Kuuletko? Minä käsken sinua avaamaan!