Hän koetti pudistella oven saranoita; jokin esti häntä vielä murtamasta sitä — sen olisi hän voinut helposti tehdä. Ja sitten, ei, hän tahtoi, että hänen vaimonsa, joka oli sen sulkenutkin, tulisi avaamaan.
Ja hän kierteli huoneessa suuren, ruskean pedon näköisenä, hokien:
— Avaa! — — — Kuuletko? Minä käsken sinua avaamaan!
Sunnuntain iloinen melu kuului kadulta. Suurihuppuiset naiset kulkivat ohi nojaten miehensä tai armaansa käsivarteen. Kaunis syysaurinko valaisi heitä rauhallisena valollaan.
Hän iski jalkaansa ja toisteli matalalla äänellä:
— Avaa! — — — Minä käsken sinua avaamaan!
Marie koetti ensimäistä kertaa pidättää häntä väkivallalla, hän huomasi, että se onnistui huonosti ja häntä pelotti oudosti. Katsomatta mieheensä oli hän heittäytynyt polvilleen nurkkaan lausuen rukouksia hyvin kovasti ja nopeasti, kuin mieletön. Hänestä tuntui, että kauhea hetki oli tulossa, että se, mikä saapuisi, olisi kamalampaa kuin kaikki entinen. Ja pikku Pierre, paikoillaan seisten, avasi aivan suuriksi syvät silmänsä, ollen peloissaan, mitään ymmärtämättä.
— Etkö? — — Etkö aiokaan avata? — — —
Minä kiskon sen irti! Saat nähdä!
Täräys horjutti permantoa, sitten kuului kamala, kumea kolahdus. Yves kaatui maahan pitkin pituuttaan. Ripa, johon hän oli tarttunut, oli jäänyt hänen käteensä irti revenneenä, ja hän oli kaatunut selälleen poikansa päälle, jonka pikku pää oli sattunut lieden ristikon rautaiseen kulmaan. Nyt seurasi äkillinen muutos. Marie ei rukoillut enää. Hän oli noussut silmät kamalan suurina ja raivoisina ottamaan pikku Pierreä Yves'n käsistä, kun hän tahtoi nostaa hänet ylös. Lapsi oli kaatunut ääntä päästämättä, kauhuissaan, että isä häntä haavoitti. Veri juoksi hänen otsastaan, eikä hän sanonut mitään. Marie otti avaimen rinnaltaan puristaen lasta rintaansa vasten, avasi lukon toisella kädellä ja työnsi oven ammolleen — — — Yves katseli häntä vuorostaan pelästyneenä, Marie oli peräytynyt ja huusi hänelle: