— Mene tiehesi! Mene! Mene!

Yves parka — nyt hän epäröi lähteä! Hän ei välittänyt ovesta, joka nyt aukeni hänelle, hän tunsi epäselvästi, että tuon kynnyksen yli astumisessa olisi jotain kamalaa. Ja sitten veri, jonka hän näki pikku poikansa kasvoilla ja kauluksella — — — Niin, hän koetti käsittää selvemmin, lähestyä heitä. Hän nosti käden ohimoilleen tuntien olevansa juovuksissa, ponnistellen kovasti ymmärtääkseen mitä oli tapahtunut — — — Jumala, ei, hän ei voinut, hän ei ymmärtänyt. Alkohooli, odottavat ystävät, siinä kaikki.

Ja Marie toisteli hänelle yhtä mittaa puristaen poikaansa rintaansa vasten: Mene tiehesi! — — Mene, mene tiehesi!

Silloin astui hän ympäri kääntyen portaille ja meni.

LXXIX.

— Kas, tehän se olette, Kermadec?

— Kyllä, herra Kerjean.

— Ja ryyppyretkellä, arvaan ma? — Niin, herra Kerjean.

Ja sen huomasikin hänen ulkonäöstään.

— Vai niin, minä luulin, että te olitte naimisissa, Yves. Joku paimpolilainen, suutari Lisbatz muistaakseni, kertoi minulle, että te olisitte perheen isä.