Lankeemus oli hänestä myöskin tavallista vastenmielisempi, tuon kunniallisen, rauhallisen ajan jälkeen, jonka kuluessa hän oli nähnyt ja käsittänyt korkeamman elämän. Tuo kurjuuden paluu tuntui hänestä jollain lailla ratkaisevalta, sallitulta. Sillä hetkellä huomasi hän olevansa aivan pölyn, lian, innoittavien tahrojen peittämä, ja hän alkoi puhdistaa itseään kohottaen kasvojaan, joille hänen vähitellen herätessään ilmeni kova ja halveksuva ilme.
Kaatua kuin raivopää oman poikansa päälle ja loukata pientä otsa parkaa! — — — Hänestä itsestäänkin tuntui äkkiä, että hän oli hyvin inhottava rikollinen.
Hän taittoi käsissään laudan eräästä laatikosta, joka venyi hänen edessään ja puoli ääneen, heitettyään ympärilleen vaistomaisen katseen todetakseen olevansa yksin, sanoi hän itselleen, nauraen jonkunlaista pilkallista naurua, halvimpia matruusien haukkumasanoja.
Nyt oli hän pystyssä ylpeän ja ilkeän näköisenä.
Karata! — — — Jospa joku laiva voisi viedä hänet mukaansa heti paikalla! — — — Niitä olisi kai rannassa, ja niitä olikin paljon juuri sinä päivänä. Oh, niin, yhdentekevää kuinka! Kunhan vain pääsisi karkaamaan saadakseen olla palaamatta!
Hän oli tehnyt päätöksensä leppymättömällä lujuudella. Hän kulki laivoja kohti rinta kohollaan, pää pystyssä, bretonilaista itsepäisyyttä puoleksi suljetuissa silmissä, rypistyneissä kulmakarvoissa.
Hän ajatteli itsekseen: "En ole minkään arvoinen, tiedän sen, minä tiesin sen, heidän olisi pitänyt antaa minun olla. Olen koettanut mitä olen voinut, mutta sellaiseksi on minut luotu ja se ei ole minun syyni."
Ja hän oli ehkä oikeassa: Se ei ollut hänen syynsä. Tällä hetkellä ei hän ollut vastuunalainen, hän taipui verensä kaukaisen, salaperäisen vaikutuksen voimasta, hän oli koko perheen, koko rodun perinnöllisyyden lain alainen.
LXXX.
Kello kaksi samana päivänä, kun kauppa oli päätetty ja Yves oli ostanut kauppalaivurin tarpeet ja salaa muuttanut pukuaan eräässä kapakassa rantalaiturilla, nousi hän Belle Rose'n kannelle.