Mutta tänä iltana oli Yves palannut elävänä ja nuorena, hän oli tuntenut pimeällä kadulla hänen suoran vartalonsa ja joustavan käyntinsä. Ajatellessaan, että hän saisi nähdä hänet ja että hänen kohtalonsa ratkaistaisiin, olivat koko hänen rohkeutensa ja kaikki hänen suunnitelmansa hyljänneet hänet. Hän vapisi yhä enemmän rappuja noustessaan. — — Ehkäpä hän oli yksinkertaisesti viettänyt nämä kaksi päivää laivalla ja palasi nyt tavallisuuden mukaan, ja ehkä kaikki taas kerran järjestyisi. Hän pysähtyi astuimilla pyytääkseen nopealla rukouksella Jumalalta, että se olisi totta.
Kun hän avasi oven oli Yves todella siellä, heidän huoneessaan istuen kehdon ääressä nukkuvaa poikaansa katsellen.
Pikku Pierre parka nukkui hyvää, rauhallista unta siteensä yhä otsallaan, mihin rautakulma oli häntä haavoittanut.
Heti kun hän oli tullut sisään kalpeana, sydämen kolkuttaessa niin voimakkain sykähdyksin että koski, näki hän heti, ettei Yves ollut juonut alkohoolia. Yves oli kohottanut katseensa häneen ja se oli kirkas ja sitten oli hän nopeasti painanut päänsä alas ja jäi kumaraan poikansa kehdon yli.
— Onko hän ollut hyvin kipeä? kysyi Yves puoliääneen, hitaasti, niin rauhallisesti, että se hämmästytti ja pelotti.
— Ei. Minä hain lääkärin haavaa sitomaan. Hän sanoi, ettei siihen jäisi jälkeä. Pierre ei itkenyt ollenkaan.
He seisoivat siinä mykkinä, toinen toisensa edessä. Yves istui yhä kätkyen ääressä ja Marie seisoi kalpeana ja vavisten. He eivät enää olleet vihoissaan toisilleen, ehkäpä he rakastivatkin toisiaan, mutta nyt oli korjaamaton tapahtunut ja se tuli liian myöhään. Marie katseli pukua, jota hän ei ollut koskaan nähnyt Yves'lla: mustaa liinapaitaa ja kangaslakkia. Miksi nuo vaatteet? Ja maassa hänen vieressään tuo käärö, josta pilkisti sinisen kauluksen reuna? Se näytti sisältävän hänen matruusitavaransa, jotka hän oli ikuisiksi ajoiksi jättänyt aivan kuin oikea Yves olisi kuollut. Hän tohti kysyä:
— Menitkö laivaan toissa päivänä?
— En!
Taas hiljaisuus. Marie tunsi hädän yhä suurenevan.