— Kolmeen päivään et sinä ole käynyt laivalla?
— En!
Silloin ei hän enää uskaltanut puhua peläten käsittävänsä kauhean seikan, tahtoen pidättää minuutteja, nekin hetket, jotka epävarmuus ja hätä täytti, koska Yves vielä oli siinä hänen edessään, ehkäpä viimeistä kertaa.
Lopuksi pääsi kalvava kysymys hänen huuliltaan:
— Mitä sinä sitten aiot tehdä?
Hiljaisella äänellä, yksinkertaisesti, peruuttamattomien päätöksien rauhalla pudotti Yves tuon raskaan sanan:
— Karkaan! — —
Karata! — — — Niin, sen hän juuri oli arvannut viimeisinä sekunteina nähdessään puvun muutoksen, tuon pienen käärön matruusin tavaroita, jotka olivat huolellisesti käärityt liinaan.
Hän oli peräytynyt tuon sanan painosta nojaten selkänsä takana seinään käsillään, kurkussa kuristus. Karkuri! Yves! — — Hukassa! Hänen päänsä läpi kulki Goulvenin, Yves'n veljen ja kaukaisten merien kuva, merien, joilta matruusit eivät koskaan palaa. Ja koska hän tunsi voimattomuutensa tuon hänet masentavan tahdon edessä, jäi hän siihen, sanattomaksi.
Yves oli alkanut puhella hänelle hyvin lempeästi osoittaen synkän rauhallisesti mukaan tuotua pientä kääröä: