— Niin, Marie parka, huomena, minun laivani lähdettyä, lähetät sinä tämän perille, ymmärräthän?
Ei tiedä! — — — jos minut saataisiin kiinni — —
— Rikos on aina raskaampi, jos vie muassaan valtion tavaroita! Ja tässä ovat etukäteen saamani rahat. — — — Te palaatte Toulveniin. — — —
Oh, minä lähetän sinulle rahoja sieltä kaukaa, kaiken mitä ansaitsen. Tiedäthän, etten minä enää tarvitse paljoa. Me emme enää tule näkemään toisiamme, mutta sinä et saa tulla liian onnettomaksi — — — niin kauan kuin minä elän.
Marie tahtoi kietoa käsivartensa hänen ympärilleen, pidättää häntä kaikin voimin, taistella, tarttua häneen, kun hän lähtisi, mieluummin laahautua portaille — — — kadullekin. — — Mutta ei, jokin naulasi hänet paikoilleen: ensiksi tietoisuus, että kaikki olisi turhaa ja sitten arvoasema, tässä, heidän nukkuvan poikansa vieressä. — — — Ja hän jäi liikahtamatta seisomaan seinää vasten.
Yves oli pannut kaksisataa frangia suurina hopearahoina pöydälle, hänen viereensä. Siinä oli hänen ennakkomaksunsa, kaikki mitä oli jäänyt jälelle kun halvat vaatteet oli maksettu. Yves katseli häntä nyt syvin, hyvin lempein katsein ja hän pyyhkeili liinahihallaan poskille vuotaneet kyyneleet.
Mutta siinä oli kaikki, mitä hänellä oli Marielle sanottavaa. Ja nyt saapui äärimmäinen hetki. Kaikki oli lopussa.
Hän kumartui vielä viimeisen kerran poikansa puoleen, kohotti sitte korkean vartalonsa ja nousi lähteäkseen.
LXXXII.
Ja Keltit kaipasivat kolmea paatta sateisen taivaan alla, saarekkaan lahden perällä.