Seisoen molemmat mesaanimaston raakapuulla ruumis kumarassa ulos tyhjyyteen, varjostaen toisella kädellä silmiämme ja pidellen toisella köydestä, katselimme me yhdessä sinisen, säihkyvän autiuden perälle noita yhä valkenevia hyökyjä, ja niiden keskeytymätön kohina oli kuin kaukaisen kirkon urkujen soittoa meren hiljaisuuden keskellä.
Se oli todella suuri korallisaari, jota ei yksikään merenkulkija vielä ollut keksinyt. Se oli hitaasti kohonnut alaisista syvyyksistä; vuosisatoja oli se kärsivällisesti ojennellut kivisiä oksiaan. Se ei vielä ollut muuta kuin ääretön, valkea vaahtokruunu, joka meren syvimmän hiljaisuuden keskellä soitti elämän säveltä, jonkinlaista ikuista ja salaperäistä mylvinää.
Kaikkialla muualla oli sininen äärettömyys samanlaista, tervettä, syvää, rajatonta; saatoimme jatkaa matkaa.
— Sinä olet ansainnut kahdenkertaisen annoksen, veli, sanoin minä Yves'lle.
Tarkoitin kaksinkertaista viinimäärää miehistön päivällisellä. Laivalla on kaksinkertainen annos niitten merimiesten palkinto, jotka ensimäisenä huomaavat maan tai vaaran, sekä niiden, jotka ovat saaneet rotan pyydyksittä, taikka ovat osanneet pukeutua muita sirommin sunnuntaitarkastuksessa.
Yves hymyili, mutta sanoi sitten kuin jotain surullista muistellen:
— Tiedättehän, että nykyään, — — viini ja minä — — — No, eihän se tee mitään, antakoot vaan sen minulle, minun pöytätoverini juovat sen kyllä. — —
Ja todella; sen jälkeen kun hän oli kaatanut pikku Pierren lieden kulmaa vasten, joi hän vain vettä. Hän oli vannonut sen tuon pienen, loukkaantuneen pään kautta, ja se oli hänen elämänsä ensimäinen, juhlallinen vala.
Me juttelimme yhdessä tuolla hyvässä, tuoreessa, neitseellisessä ilmassa kevyesti pingoittuneiden purjeiden keskellä, kun alhaalta kuului aivan erikoinen vihellys, joka merkitsi: "Käskekää märssypäällikköä nopeasti laskeutumaan alas!"
Yves oli mesaanimaston märssyn päällikkö ja hän laskeutui nopeasti alas saadakseen tietää, mitä hänestä tahdottiin. — Alipäällikkö käski häntä puheilleen — ja minä tiesin miksi.